Mutta kuin kerran oli paikalla, täytyi hänen se tehdä. ”Vaari kulta, oletteko nähneet suurta taikavalkeata, joka palaa metsässä?” kysyi Valtteri.

Ukko lakkasi lukemasta, ja luoden Valtteriin erinomaisen kauniin, mutta vähän leikkillisen silmäyksen, vastasi hän, tätä kysymystä kummaksumatta: ”Mistä pikku herra sen tietää?”

”Minä näin sen itse”, vastasi Valtteri kiivaasti. ”Tulkaa ulos, niin saatte tekin nähdä sen, kuin kuljemme vähän matkaa tietä myöten.”

”Niinkö luulet? No, mennäänpä tuota katsomaan”, sanoi ukko.

”Tulkaa, tulkaa, mutta lähdetään kohta”, sanoi Valtteri, vetäen ukkoa muassaan portaille ja maantielle.

”En minä mitään valkeata näe”, sanoi ukko.

”Odottakaa, kuin pääsemme tuonne mäelle, sieltä se näkyy”, vakuutti Valtteri.

Niin olikin. Kuin nousivat mäelle, näkivät he kumpikin saman suuren valkean, jonka Valtteri oli nähnyt välkkyvän puitten välistä. Se oli nyt kohonnut korkeammalle, puiden latvain tasalle, ja oli suuri ja ympyriäinen kuin kärrinpyörä. Mutta nytkös Valtteri kävi noloksi. Jota hän oli valkeana pitänyt, olikin täysikuu, joka illan hiljaisuudessa nousi metsän takaa.

”Näinkö kauaksi sinä, Valtteri rukka, olet juossut kuuta katselemaan?” kysyi ukko.

”Sepä ihmeellistä”, sanoi Valtteri häpeissään. ”Se oli aivan kuin taika valkea.”