”Mitä sinä taikavalkeaksi sanot?”
”Semmoista valkeata, joka palaa maahan kätketyn aarteen kohdalla.”
”No, sitte on kuukin taikavalkea”, sanoi ukko. ”Se valasee joka yö maan aarteita. Se kuvastaa aurinkoa, joka paistaa yli koko maan ja valvoo päivän töitä’”
”Mitähän aarteita kuu valasee?” kysyi Valtteri uteliaasti.
”Luonnon lepoa, työmiehen unta ja omantunnon rauhaa”, vastasi vanhus. ”Työnteko on meille suuri siunaus; se virkistää ruumiin ja sielun voimat ja tuottaa meille, Jumalan avulla, jokapäiväisen leivän. Mutta työn päätyttyä on lepo myös ihana Jumalan lahja. Kuu on yön silmä, joka vartioitsee ihmisen rauhaa.”
Valtteri kuunteli tätä tarkkaan, mutta hänen ajatuksensa olivat niin maan alaisissa aarteissa ja taikavalkeissa kiinni, ett’ei hän vähällä helpottanut. – ”Vaari kulta,” sanoi hän, ”tiedän kyllä, että voitte neuvoa minulle aarteen täällä metsässä. Kuin rikastun, rakennan teille uuden tuvan ja hyvän lehmän ostan teille, ja kaikki köyhät teen minä rikkaiksi.”
”Niinkö sinä tuumailet?” sanoi vanhus. ”No sitte myönnän, että todella tiedän suuren aarteen, josta kaikki köyhät rikastuvat.”
Valtterin silmät suurenivat. ”Missä se on, vaari kulta? Mennään paikalla sitä hakemaan!”
”Ei tarvitse kauas mennä”, sanoi ukko. ”Se aarre on minun tuvassani.”
”Onko se kotona, tuvassanne, ja saanko todella nyt jo nähdä sen?”