”Saat kyllä; lähde vain kanssani.”
Nyt he lähtivät takaisin tupaan, ja Valtteri katseli uteliaasti ympärilleen, eikö pimeistä nurkista näkyisi hopeaa tai kultaa kiiltävän. Mutta tupa oli köyhän miehen tupa; siellä oli ainoastaan uunin muuri ja sänky ja penkki ja pöytä ja pata ja rukki, ja seinällä riippui pyssy ja kirves ja vanha miekka ja nahkavyö. Pimeimmästä solasta kiilui kuitenkin jotain niinkuin hohtavat hiilet, ja tämä oli Valtterista hirveätä; mutta likempää katsoen väijyivät siellä vanhan harmaan kissan silmät hiiriä permannon raosta.
”No, missä on aarteenne, vaari kulta?” kysyi Valtteri, kuin ei nähnyt merkkiäkään puheena olleesta suuresta vaskikattilasta.
”Täällä!” sanoi ukko, taluttaen Valtterin pienen pöydän luo, jolla raamattu oli avattuna, kuten aina lauantai-illoin. ”Tässä on minun ja kaikkein ihmisten kallein aarre, Jumalan sana. Se aarre tekee köyhät rikkaiksi, surulliset iloisiksi, ja kaikki onnettomat ja murheelliset saavat siitä ikuisen lohdutuksen. Ei tätä aarretta tarvitse pimeästä metsästä etsiä eikä kaivaa maan mullasta, kuten ahneet ihmiset tekevät, siinä harhaluulossa, että siten helposti saavuttavat ajallista rikkautta. Sillä tämä aarre annetaan meille pyhässä raamatussa, hengellisissä kirjoissa, virsissä ja Jumalan sanan saarnassa. Me saamme sen ilmaiseksi, ja se tekee meidät ikuisesti rikkaiksi, jos vain itse haluamme. Moni ei siitä huoli, vaan syö vatsansa täyteen ja etsii kultaa, mutta hänen sielunsa jää kuitenkin köyhäksi. Sillä hopeasta ja kullasta ei oikeata iloa synny, ainoastaan murhetta, turhuutta ja omantunnon rauhattomuutta. Mutta Jumalan sanasta saa suloisen lohdutuksen ja ilon elämässä ja kuolemassa, ja jotka sen aarteen omistavat, ovat tyytyväiset ja rikkaat köyhyydessäänkin; sillä he ovat Jumalan lapsia ja pyhät enkelit heitä varjelevat kaikesta hädästä ja vahingosta. Sitä aarretta pitäisi sinunkin etsimän; se hyödyttäisi paljon enemmän kuin ymmärtämättömäin ihmisten lorut maahan kätketyistä kattiloista, joita ei koskaan liene ollutkaan.”
Valtteri rupesi itkemään. – ”Eikö täällä metsässä sitte ole aarretta ollenkaan?” kysyi hän.
”Saattaneepa olla,” sanoi ukko, ”että ihmiset ennen vanhaan sodan aikoina hautasivat tavaransa maahan, eikä heillä ollut tilaisuutta niitä sieltä korjata ennen kuolematansa. Tapahtuupa joskus, että maanviljelijä löytää maasta hopearahoja ja muuta sellaista, jota ei ruoste eikä maan kosteus syö. Mutta puhe taikavalkeista ja muista senkaltaisista on taikauskoa, jolle viisas ihminen nauraa. Tule tänne, niin näytän sinulle, mitä kerran löysin tuolta mäkirinteestä.”
Ukko otti hyllyltä vanhan rautakappaleen, niin ruostuneen, että tuskin erotti, mikä kapine se alkuaan oli ollut. – ”Tämä ruostunut rauta”, sanoi hän, ”on ennen muinoin ollut miekka, jonkun korkea-arvoisen sotaherran oma, sen voi nähdä kahvaan upotetun kullan sijoista. Se on kukaties ollut mahtavan kuninkaan tai päällysmiehen miekka, jolla on tapettu monta vihollista ja valloitettu maita ja mantereita. Sellaiset kappaleet on säilytettävä menneiden aikojen muistoksi. Mutta nyt on tämä mahtava kuningas jo aikoja kuollut, hänen luunsa lahovat mullassa, hänen nimensä on kenties ikuisesti unhotettu ja hänen ruostunut miekkansa on muun roskatavaran seassa köyhän torpparin hyllyllä. Samalla kuninkaalla oli kenties kultainen linna ja monta huonetta täynnä kultaa ja hopeata, koreita vaatteita ja muuta tämän maailman tavarata. Kaikki tämä on nyt menehtynyt ja kadonnut, sen on valkea polttanut, sen on meri niellyt, ja viimeisetkin jäännökset on maa sulkenut poveensa. Mutta tälläkin kuninkaalla oli luultavasti Jumalan sana raamatussa tarjona, vaikk’ei hän siitä huolinut, mutta antoi kenties tämän pyhän kirjan maata roskain seassa, kuten hänen miekkansa nyt, ja piti muita aarteitaan paljon korkeammassa arvossa. Nämä aarteet ovat nyt haihtuneet kuin savu tuuleen, mutta sama Jumalan ijankaikkinen sana pysyy vielä; se ei huku eikä ruostu, ei myös pala tulessa, ei huku veteen eikä tallaannu maahan, vaan pysyy ikuisesti samana, täynnä armoa, totuutta ja rikkautta. Mitäs arvelet, Valtteri, tästä? Kumpi on parempi: ollako köyhänä ja pitää Jumalan sanaa aarteenansa, vai sekö, että on paljo katoovaisia tavaroita, vaan ei osaa ijankaikkisesta perinnöstä?”
Tähän ei Valtteri vastannut mitään. Ihmeellistä oli hänestä kuulla vanhan torpparin puhetta. Sitä hän ei olisi uskonut, että köyhäkin mies voisi olla rikas. Valtteri oli nyt mielestään torpparia paljon köyhempi.
”Lähde nyt kauniisti kotiisi, Valtteri, niin tulen vähän matkaa saattamaan”, virkkoi vanhus. ”Mene kotiisi ja paina mieleesi, mitä sanoin. Joka kerta, kuin näet kuun, niin muista ajatella: kas tuolla sama kuu, jota kerran narrina ajoin takaa, kuin menin metsästä aarteita hakemaan. Silloin sain kuulla aarteen löytyvän, joka on kaikkia muita kalliimpi, ja se aarre on Jumalan sana. Sitä tahdon etsiä, niin tulen rikkaaksi koko elinajakseni, rikkaammaksi kuin moni kuningas kultaisessa linnassaan.”
Sen pituinen se.