Ne olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla ja ritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvet ja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään, mutta eivät vain löytäneet, eivät edes Adalminan kultaista kengän korkoakaan. Vihdoinpa sattui niin, että nuori ja reipas Frankinmaan prinssi Sigismund etsimäretkillään joutui vanhan eukon mökkiin. Siellä eukko istui murhepuvussa, ja se ei tosiaankaan ollut hieno, mutta musta se oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja valkoiset. ”Ketä surette, eukkoseni?” kysyi prinssi. ”Kuningas on käskenyt kaikkien suremaan kadonnutta prinsessaamme”, vastasi eukko; ”mutta eipä hänestä suurta vahinkoa ollut. Kyllä hän kaunis oli ja rikas ja älykäs, vaan ihmiset hokevat hänellä olleen ylpeän sisun, ja se oli sen pahempi, sillä sen tähden ei häntä kukaan ihminen oikein rakastanut.”
Samassa tuli Adalmina kotiin vuohinensa metsästä. Prinssi katsoi häntä eikä voinut käsittää mitenkä tyttö, vaikka oli niin köyhä ja ruma, kuitenkin voi hellyttää hänen sydäntänsä niin ihmeellisesti, että hän melkein jo piti hänestä, ennenkuin oli nähnyt enempää kuin hänen korvansa nipukan. Hän kysyi häneltä, oliko hän nähnyt prinsessaa. ”En”, vastasi Adalmina. ”Se on ihmeellistä”, sanoi prinssi, ”kolmeen pitkään vuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä prinsessaani. Vaan nyt en häntä enää etsi. Nyt aion rakentaa itselleni linnan tänne metsään ja asua täällä kaiken elinaikani.” Sanottu ja tehty. Prinssi rakensi linnan ihan lähelle sitä lähdettä, jonka luona Adalmina eräänä päivänä oli toiseksi muuttunut. Nytpä kerran tapahtui, kuin oli hyvin lämmin, että prinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui alas juomaan lähteestä. ”Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti kiiltää tuolla veden pohjassa?” sanoi hän itsekseen. ”Annas katson, mikä se on.”
Prinssi kumartui alas, pisti käsivartensa lähteesen ja nosti sieltä kultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen kaunis puhdas helmi. Nyt joutui hänen mieleensä eräs seikka. Entä jos se olisi Adalminan helmi! Sitte hän lähti kruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas ja kuningatar ehtivät nähdä kalliin koristuksen, kuin jo molemmat huusivat yht’aikaa: ”Adalminan helmi! Adalminan helmi! Voi, missä on hän itse, missä on kaunis, rakas, pieni prinsessamme?”
Silloin laski kuningas päässään, että prinsessan, jos hän vielä eläisi, pitäisi olla kahdeksantoista vanha. Hän muisti punaisen haltiattaren ennustuksen ja rupesi arvelemaan niin tapahtuneen, kuin todella oli tapahtunut. Sen vuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa kaikkia tyttöjä, jotka olivat kahdeksantoista vanhat, kokoutumaan hänen kartanonsa pihalle kruunua koettamaan. Ja se, jonka päähän kruunu ihan sopisi, se oli tunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, ja Frankinmaan prinssi Sigismund oli hänet saava vaimoksensa.
Tietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotka olivat alle tai päälle kahdeksantoista, eivät olleet tuota muistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä, ja vähintäänkin tuhannen tyttöä tuossa seisoi pitkissä jonoissa onneansa koettamassa. Aamusta varhain myöhään iltaan asti kulki kultakruunu päästä päähän, ja kaikki sitä koettelivat, vaan kenellekään ei se sopinut. Viimein rupesivat kaikki tytöt nurisemaan ja sanomaan: ”kuningas tekee meistä pilkkaa; heittäkäämme arpaa, ja kuka voittaa, hänen pitää saaman kruunu ja prinssi.”
Sitä keinoa piti Sigismund prinssi sangen pahana, ja käski heitä odottamaan päivän laskuun asti. ”Olkoon menneeksi”, sanoivat tytöt.
Vähän ennen auringon laskua pantiin vartia pitämään silmällä, oliko ketään vielä tulossa tuolla maantiellä. Prinssi huusi: ”Ilta kuluu; näetkö, vartia, ketään tiellä tulevan?”
Vartia vastasi: ”näen kukkasten kallistuvan nukkumaan, sillä yö on tulossa. Mutta ketään en näe tiellä tulevan.”
Taasen kysyi prinssi: ”Ilta kuluu; näetkö, vartia, ketään tiellä tulevan?”
Vartia sanoi: ”pilvi kulkee laskevan päivän eteen, ja lintu metsässä kätkee päänsä väsyneen siipensä alle. Yö on kohta käsissä, vaan ketään en näe tiellä tulevan.”