Vielä kerran kysyi prinssi: ”Ilta on kulunut; vartia, etkö näe ketään tiellä tulevan?”
Vartija sanoi: ”näen pienen tomupilven tuolla kaukana metsän rannalla. Nyt se lähenee; näen köyhän paimentytön ajavan vuohia maantiellä.”
”Koettakaammepa kruunua paimentytön päähän”, sanoi prinssi. Toiset tytöt, jotka kaikki pitivät itseänsä paljon parempina, huusivat: ”ei! ei!” Vaan kuningas tuotti paimentytön, ja katso, kuin kruunua koetettiin hänen päähänsä, niin sopi se ihan.
Samassa meni päivä maillensa, ja pimeä tuli, ett’ei oikein voinut erottaa paimentytön muotoa. Vaan Sigismund prinssi ajatteli mielessään: ”näet, hyvä Jumala tahtoo minua ottamaan köyhää vaimokseni, ja sen minä teenkin, sillä hänet olen ennen nähnyt eukon luona metsässä ja tiedän, että hänen ympärillänsä paistaa päivä, minne hyvänsä hän käy.”
Ja kaikki kansa huusi: ”Kauan eläkööt Sigismund prinssi ja Adalmina prinsessa!” Mutta moni ajatteli itseksensä: ”tuohan vain on köyhä paimentyttö!”
Sitte vietiin paimentyttö, kruunu päässä, kuninkaan saliin, jossa loisti tuhansia vahakynttilöitä. Mutta kaikkien tuhansien kynttilöiden loiston voitti Adalminan ihmeteltävä kauneus, kuin hän yht’äkkiä seisahtui niiden kaikkien keskelle, kultaiseen pukuunsa puettuna. Sillä saadessaan takaisin helmen, sai hän myöskin jälleen kaikki punaisen haltiattaren lahjat. Ja koska hän sai takaisin myöskin hyvän muistonsa, niin muisti hän vallan hyvin, kuinka ilkeä hänen sisunsa ennen oli, ja kuinka hän sitten toiseksi muutettiin, ja kuinka köyhä ja ruma on paljon onnellisempi rauhallisen omantuntonsa kerralla, kuin rikas ja kaunis kaikessa ylpeydessänsä. Sen vuoksi hän nyt lankesi polvilleen isänsä ja äitinsä eteen ja pyysi heitä antamaan anteeksi hänen entistä ylpeyttänsä, – ja osoitteeksi muuttuneesta sydämmestänsä talutti hän nyt esille köyhän metsätorpan eukon, syleili häntä ja sanoi: ”Armelias on rikkaana köyhyydessänsä, vaan rikkaalla, jonka sydän on kova, on tarvetta ja puutetta kaikkien aarteittensa keskellä.”
Ja kaikki, jotka tämän näkivät, uskoivat tuskin silmiänsä. Mutta Sigismund prinssi sanoi: ”Minä tiesin niin käyvän. Adalminan helmi on kaunis, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän.”
Sitte pidettiin häitä ja suuria iloja kuninkaan kartanossa, ja ne neljä kammarineitsyttä ja neljä kammaripalvelijaa pääsivät vapaiksi tornista, ja punaviittainen, rumapartainen mestaaja asetti kirveensä nurkkaan häpeämään, ja kaikki huusivat mailla, mantereilla: ”Kaunis, kaunis on Adalminan helmi, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän!”
