(Matti ja Maija hämmästyen katsovat silmäkkäin.)
Kaisa (jatkaa). Ja että hän vei prinssin kenties mihin kurjuuden paikkaan, kerjäläisten, ryövärien, roistojen ja konnien joukkoon.
Matti (suuttuen). Hävetköön se vanha noita ja varas.
Maija (levottomasti). Ehkä hän ei enää muistanut, mihin vei hänet. Eikö tuo liene vienyt häntä hyvinkin etäälle?
Kaisa. No kerrassaan Hiitolaan. Mutta nyt sanotaan kuninkaan ja prinssin ja marski Dagobertin ratsastaneen etsimään prinssiä. Kyllä siitä tulee kaunis elämä. Kuningas kuuluu olevan kasvoiltaan ihan nelikulmainen suuttumuksesta ja ilosta yht’ aikaa. Mitähän se saa, joka on pitänyt prinssiä luonaan piilossa. Mitä sinä luulet hänen saavan, Matti?
Matti. Mitäkö minä luulen? Niin – niin no – – minä luulen, että sinä olet lörpöttelyä, Kaisa muori.
Kaisa. Lörppö ja lörppö, sinä lörpöttelet, mylläri, yöt päivät, mutta minä en luiskahda niin sanaakaan. Sinun kurkkusi tulvii kuin jyviä laarista, mutta kas, minä osaan pitää salassa, mitä kuulen, ja ennen saat vaikka kastaa minua seitsemän kertaa myllyn ränniin kuin tietää kaikki, mitä minä tiedän. Kuulepas, kuinka vanhat sinun poikasi oikeastaan ovat tähän aikaan?
Matti. Minunko poikani? Oh, eivät ne ole vanhat ollenkaan.
Kaisa. Mitä sinä sanot?
Matti. Minä tarkoitan, että ne ovat ihan pienet ... pikku lapsia vain.