Tervehtii jo meitä
Joulu armahin,
Tuli kylmän teitä,
Armas kuitenkin.
Hänpä hymyellen
Tupahan jo saa.
Lapset tanssiellen
Häntä seurajaa.
Kynttilät ne hohtaa
Tähtösinä niin,
Sepä mielen johtaa
Betlehemihin. Loista lapsen tiellä,
Joulun tähtönen!
Oi, niin ilomiellä
Sua katselen!
Näithän, tähti, Herran
Lapsosenakin,
Pienihän oli kerran
Vapahtajakin.
Loistit kirkkahasti
Silloin seimehen,
Loistat siitä asti
Aina eellehen. Oi, sä ilon suoja,
Joulu herttainen,
Rauhan, riemun tuoja,
Talven kukkainen!
Polvillas sa meitä
Hypittelet vaan,
Kutsut enkeleitä
Joukkoon laulamaan.
Enkel’-ääniin liittää
Lapset äänens’ saa,
Kaikki hyvät kiittää
Herraa Jumalaa.

[SATU SEITSEMÄSTÄ SISARUKSESTA.]

Tahdotko kuulla sangen pienen sadun seitsemästä sisaruksesta? Se tapahtui kaukana pohjoisessa, ja samahan se on missä, sillä hyviä lapsia löytyy kaikkialla maailmassa, joka paikassa seisovat pyhät enkelit heidän vieressään, ja joka paikassa Jumalan armahtavaiset isälliset silmät katsovat pieniin lapsiin tämän maailman eksyttävillä poluilla.

Olipa kerran seitsemän sisarusta. Kuin viime kerran oli joulu, leikkivät he kaikki iloisina yhdessä, ja heillä oli joulu-ukko ja joululahjoja, ja he tanssivat joulukuusen ympärillä. Ja väsyttyään panivat he pienet kätensä ristiin ja rukoilivat hartaasti Jumalaa varjelemaan heitä kaikesta pahasta ja kaikista kiusauksista maailmassa, ja niin he nukkuivat Jesuksen nimeen.

Ja koska sinä yönä oli jouluyö, lauloivat näkymättömät pyhät enkelit koko yön korkeudessa toisella puolen mustien talvipilvien: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!”

Mutta kuin lapset olivat lukeneet siunauksen, kysyi yksi sisaruksista: ”Mitä ijankaikkinen rauha merkitsee?” ”Sitä ei voi sanoa, sitä täytyy tuntea”, vastasi äiti ja koetti selittää sitä heille. Mutta he eivät sitä oikein ymmärtäneet.

Kuin nyt tuli pääsiäinen, ja jo kauan aikaa sitä ennenkin, oli noista seitsemästä sisaruksesta ainoastaan kolme jäljellä maan päällä, sillä Jumala Kaikkivaltias oli lyhyen ajan kuluessa ottanut neljä heistä pois maailman kaikista suruista ja kiusauksista. Yrjö, Berta, Ossian ja pienokainen kätkyessä olivat väsyneet leikkimästä ja itkemästä maan päällä, ja olivat viimeisen kerran panneet kätensä ristiin, rukoilleet ja sitte nukkuneet Jesuksen nimessä ijankaikkiseen lepohon. Ja Yrjö, joka oli vanhin niistä, ja viimeinen, jonka Jumala otti luoksensa, oli jo tiennyt enemmän kuin muut Jumalan valtakunnasta, ja olikin kerran kysynyt, elämänsä viimeisenä päivänä, tulisikohan hänkin, joka jo oli isompi, muiden pienten lasten luokse, joiden on Jumalan valtakunta. Ja kuin hänelle sanottiin, että se kaikki oli aivan varmaa, koska hän niin hartaasti toivoi sitä ja uskoi Jumalan äärettömään armoon, oli hän vallan tyytyväisenä pannut kipeän päänsä levolle ja nukkunut niin hiljaa, ett’ei vaivoista enää näkynyt jälkeäkään hänen kauniilla kirkastuneilla kasvoillaan; niissä kuvautui vain suloinen rauha, jota eivät mitkään maailman myrskyt enää häiritse.

Silloin olivat nuo kolme jäljelle jäänyttä sisarusta itkeneet silmänsä punaisiksi; nähtyään Bertan nuket taikka Yrjön ja Ossianin pienet puuhevoset, jotka kaikki seisoivat rivissä vanhoilla paikoillansa, itkivät he vielä enemmän ja olivat mielestänsä kovin yksin, vaikka heitä oli yhteensä kolme.

Mutta taivaan enkelit tiesivät kyllä, minkä tähden kaikki oli näin tapahtunut, eivätkä itkeneet, he hymyilivät vain niin laupeaasti ja niin suloisesti, kuin ainoastaan autuaat hymyilevät. He istuivat eräänä iltana kirkkaan tähden reunalla, ja nuo neljä vasta tullutta lasta istuivat valkoisissa vaatteissa heidän keskellänsä ja katselivat niitä, jotka surivat maan päällä. Mutta kuin Yrjö näki miten he itkivät, heräsi enkelisydän hänen povessansa, ja hän sanoi enkeleille: ”Suokaa minun mennä hetkeksi alas sanomaan, kuinka sanomattomasti onnelliset me olemme täällä ylhäällä Jesuksen helmassa!”

Silloin vastasivat enkelit ystävällisesti ja vakavasti: ”se ei ole luvallista, sillä kaiken sen he voivat lukea Jumalan sanasta.”