Ruusu kalpeni nuo sanat kuullessaan ja kumartui suojelevaisesti vaunuissa makaavan lapsensa ylitse.
"Minun henkeni", sanoi hän, "ota vaikka tuhannesti, mutta minun pikku
Erikkiini et saa koskea."
Tonttu rypisti harmaita ja tuuheita pikku kulmakarvojaan, kosketti muuriin kämmenellään ja mutisi:
"Te ihmiset olette omituista sukua, en minä käsitä teitä. Mitä merkitsee yksi ihmishenki? Missä oli tämä auringonpaiste viime jouluna ja missä se on tulevana jouluna! Missä oli tämä lapsi eilen ja missä on tuo ukko huomenna? Ei, kyllä meidän tonttujen olomme toki on parempi. Minä en huoli vaihtaa."
Ne sanat pahastuttivat Ruusua. Hän uskalsi katsahtaa ylös. "Tonttu", sanoi hän, "vaikkapa sinä olisit tuhat vuotta vanha ja eläisit vielä toiset tuhat vuotta, niin tiedä, että me kuitenkin elämme kauemmin kuin sinä!"
Sellaiset sanat saivat pikavihaisen seitsensata-vuotisen tontun suuttumuksesta kuohahtamaan. "Syytä itseäsi, muurahainen, kun uskallat vastustaa mahtavamman kättä!" tiuskasi hän hirvittävällä äänellä ja löi kädellään muuriin niin voimakkaasti, että suuri lohkare kuin kallio irtautui ja jymisten vieri jyrkkää seinää myöten alas. Toisesta iskusta olisi varmaankin koko muuri luhistunut kokoon.
Ja pikkuinen, vaan hirvittävä ukko olikin jo ojentanut kätensä iskeäkseen toisen kerran. Jo vaipuivat Ruusu ja hänen vanha äitinsä-isä polvilleen, nähden ensi silmänräpäyksenä musertuvansa kuoliaaksi suuren muuriröykkiön alle. Vaan silloin äkisti pysähtyi tontun käsi ja vaipui voimatonna alas. Hänen äsken vielä niin synkeä muotonsa muuttui ihmeellisen surumieliseksi. Ja viimein näkyi suuria kyyneleitä vierähtelevän alas hänen pienistä, punaisista räpyttävistä silmistään.
Ruusu ja vanhus kuuntelivat myöskin ihmetellen. Syvältä kallion sisuksesta linnan alta kuului aina tänne asti laulun ja soiton etäinen kaiku, niin sanomattoman suloinen, ett'ei sen vertaista koskaan kuulu maan päällä. Sanoja ei voitu erottaa, mutta niitä ei tarvittukaan; soitto oli enempi kuin sanat, se virtasi kuin elävä sielu joka taholle.
"Kuuletteko?" kuiskasi tonttu hiljaisella äänellä, ikäänkuin peljäten muuten häiritsevänsä tuolla syvällä asuvaa laulajaa. "Kuuletteko? Se on se vanhus, joka asuu vuoren sisällä ja joka on paljon vanhempi minua. Vielä ei ole Suomen tulevaisuus tullut, sentähden hän laulaa niin suruisesti. Vaan kuitenkin tuntuu hän minusta nyt jo laulavan vähän iloisemmin."
He kuuntelivat kauan hiljaa ihmetellen. Viimein vaikeni laulu, melua kuului ikäänkuin aseiden kolistelemisesta. "Nyt vuoren vanhus vaikeni", sanoi tonttu, "ja hänen miehensä lyövät miekoillaan kilpiinsä. Olipa hyvä, että laulu alkoi ajoissa, muuten olisin saattanut pikastuksissani tehdä jotakin, jota sitte olisin katunut. Nouse ylös, ukko!"