Kalle. Huolinko minä sinun saaristasi!
Kaisa. Huolinko minä sinun ristiretkistäsi!
Kalle. Niin, kun jouduit pussiin maailman-historiassa.
Kaisa. Sinäpä se pää edellä pussiin menitkin, vaikka olet niin oppinut.
Kalle. Minä olen maisteri, ja sinä istut ensimmäisellä luokalla. Jos olet uppiniskainen opettajallesi, niin saat kynsillesi.
Kaisa. Otapa minut kiinni, hyvä maisteri!
Kalle. Saatpas nähdä!
Nyt repäsi Kalle muutamia varpuja luudasta, sitoi ne yhteen vitsaksi ja juoksi Kaisan perästä, antaaksensa hänelle kämmenille. Mutta vaikka Kaisa oli vanha, piti hän itseään niin hyvässä suojassa villakorin takana, että Kalle turhaan koetti saada häntä kiinni. Kun tämä ei onnistunut, suuttui hän julmasti ja teki äkkiä hyppäyksen päästäksensä yli korin, mutta silloin kävi niin hullusti, että hän kompastui ja pyörähti koriin, pää edellä Kaisan villoihin. Siinä makasi hän nyt tieteineen päivineen!
Kaisa nauroi niin, että oli tukehtua, ja samassa astuivat vanhemmat sisään. Kalle kömpi korista, hieman häpeissään, ja villat olivat hänessä kiinni kuin luppakoiran karvat.
— "Mitä nyt?" — sanoi isä. — "Olethan kuin keritsemätön oinas!"