KOIVUN MAHTAVAT TOIVEET HIIRENKORVA-AJALLA,
Metsässä lähellä maantietä kasvoi kaunis koivu. Se oli vielä aivan nuori ja kevään tultua sen oksat tulivat hiirenkorville — tietysti siihen ei kasvanut ihan oikeita hiirenkorvia, vaan semmoisia hienoja, pikkusia vaaleanvihreitä lehtiä, joita koivuissa on kevään alussa ja jotka ovat niin sievän näköiset. Sellaiset hiirenkorvat ovat paremmat kuin koirankorvat kirjanlehtien kulmissa.
"Hei, minäpä vasta olenkin kaunis!" arveli nuori koivu itseksensä. "Olenpa minä sentään koko lailla kauniimpi kuin tuo vanha vääristynyt pihlaja tuossa vieressäni. Sitä minä vain tässä tuumailen, mikähän minusta vielä tässä maailmassa tuleekaan."
"Ehkä tuo talitiainen sen tietää", arveli koivu ja kysyi kuin kysyikin asiata talitiaiselta. Mutta tiainen olikin veijari, joka tahtoi olla hyvä ystävä koivun kanssa, saadaksensa sen vihantia urpuja nokkia. Sentähden tiainen vastasi: "Etpäs tiedä koivu, sinä olet niin soman näköinen, että varmaankin sinusta tulee jotakin ylhäistä tässä maailmassa. Lyönpä vetoa, että sinut palmikoivat koriksi kuninkaan tyttärelle ja että saat hänen huoneessansa olla marmorisella pöydällä, täynnäsi reunoja myöten kultaisia omenia."
"Ohoh", virkkoi koivu, "niinkö luulet?" "Tietysti minä olen siinä luulossa", sanoi tiainen. Ja sitte tämä lensi jonkun matkan siitä suuren kuusen luo, ja sai kuusen uskomaan, että siitä tehtäisiin kiikkutuoli, ei sen vähemmälle herralle kuin itse kuninkaalle. Kuusi uskoi sellaisen puheen mielellänsä, sillä se kuunteli mielellään imarruspuheita samoin kuin koivukin. Hän ei ollenkaan älynnyt, että tiaisen teki mieli asua hänen suojassaan, kun sade tuli, ja nokkia ja tokkia makean näköisiä tuoreita käpyjä. Tyhmää on kuunnella imartelemista.
Olipa tien vieressä pieni mökkitupanen. Eräänä päivänä tulivat lapset tuvasta veitset kädessä ja alkoivat leikellä oksia koivusta. "Kas niin", tuumasi koivu, "nyt jotakin on tekeillä; nyt he minusta tekevät korin kuninkaan tyttärelle." Samalla hän hyvillänsä pöyhisteli oksiansa, niin että hiirenkorvat niissä kiikkuivat.
"Nuo lehdet ovat vielä liian pienet kylpyvastoihin", puhelivat lapset.
"Tehdäänpä niistä oikeita lakasuluutia."
"Mitä kuulenkaan?" sanoi koivu. "Uskaltaako kukaan minusta tehdä lakasuluutaa?"
"Kyllä kaiketikin sen uskallamme tehdä", sanoivat lapset; ja sitte he tekivät koivusta luudan; — ei juuri koko koivusta, mutta sen oksista. Vaan sehän oli samantekevä; jokahinen oksa oli mielestään yhtä hyvä kuin koko koivukin. Ja oksat lohduttivat mieltänsä sillä, että ainakin saisivat laista kuninkaan tyttären huoneen lattiata, koska eivät saaneet tarjota kultaisia omenia hänen marmoriselta pöydältänsä.
Kun lapset tulivat kotiin, sanoi torpan eukko, heidän äitinsä: "tuosta luudasta minä pidän; minäpä otankin sen laistakseni sillä tupaa." Ja hän lakasi tuvan lattiaa, samalla ylpeästä koivusta tehdyllä luudalla. Jos luudassa olisi vielä ollut hiiren korvia, niin ne varmaan olisivat kaikki nousseet pystyyn kauhistuksesta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään korvia, sillä ne olivat jo pois raksitut.