Viimein tuli joulu, jolloin kirkonvartian Liisa oli vanha ja harmaatukkainen ja oli nuorison keskessä ikäänkuin elävä rakas muisto muinaisilta ajoilta. Silloin hän muisteli nuoruuttansa, jolloin joulu oli niin rakas ja pyysi lapsiansa viemään häntä kirkkoon aikaisin joulu-aamuna. Ja niin he tekivätkin, vaikka sen tekivät vastahakoisesti hänen tähtensä, sillä talvi oli kylmä ja taivaan tähdet loistivat säihkyvän kirkkaina lumen peittämään maahan pimeänä jouluaamuna.
Kun silloin kulkuset kauniisti helisivät ja reet kilvassa kiittivät kirkolle maantietä myöten, ja kynttilät paistoivat kuin päivä kirkon vanhoista maalatuista ikkunoista, silloin Liisa vielä kerran kuuli rakkaiden kellojensa soivan. Hänestä näytti kellojen soitto olevan kaikista kaunein ääni maailmassa ja hänen hengittämisestänsä talvisessa ilmassa syntyvän höyryn kanssa nousi hänen kiitollinen huokauksensa Jumalan luokse. Mutta kun hän tuli valoisaan kirkkoon, kääntyi hän hämmästyneenä ja iloisena lapsiensa puoleen, jotka häntä seurasivat, ja sanoi heille: "minä kuulen virren laulun!" Ja he sanoivat keskenänsä: "mitä se merkitsee, että äiti kuulee virren laulun, jota hän ei ole kuullut sitte kuin kymmenen vuoden ijässä ollessaan?"
Mutta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, ja kellot taas alkoivat soida, niin he huomasivat, että vanhus ristissä käsin oli nukkunut pois elämästä ja muuttanut parempaan maailmaan. Silloin he taas sanoivat: "nyt me tiedämme, miksi äiti kuuli virren laulun. Kun ikuinen aamu loistaa tämän maailman yöhön, silloin viimeisellä tunnilla selkenevät hyvien ja hurskaiden aistit, niin että he voivat nähdä ja kuulla mitä eivät pitkään aikaan ole nähneet eivätkä kuulleet. Sillä he ovat jo puoleksi taivaan äänettömässä kirkkaudessa."
Ja kellot soivat vielä kerran ja se oli heidän kuolonsoittonsa sille, joka niin kauan oli heitä rakastanut eikä kuullut mitään maailmassa muuta kuin heidän äänensä. Ne soivat kaikista heleimmällä äänellänsä, se humisi niin hopean kirkkaasti kuin siunaus ja rukous kylmässä talvi-ilmassa ja kaikki ihmiset, jotka seisoivat ympärillä kirkkomäellä, laskivat kätensä ristiin ja sanoivat: "kuules, nyt kellot soivat kirkonvartian Liisalle! Hyvä Jumala, kuinka onkaan kaunista, kun kellot soivat!"
PUUTARHURI.
Penkki suoraks nuoralla!
Puikko merkiks, pieno!
Poikanan' on Porkkana,
Papu tyttö hieno.
Kummiks herra Kaalinen,
Paksu täti Kurkkunen,
Perheet Laukka, Lilja,
Neitiset Persilja.
Jos syöt tästä, varpunen,
Kissa niskaas karkaa.
Kierry, Herne, seipäälleni
Kasta parsasarkaa!
Punajuuri punottaa.
Retiisiä illaks saa.
Salattia maistin
Kanssa lihapaistin.
Halvan kansan syrjähän
Huonompahan muutin:
Perunan ja Räätikän,
Nauriin, Piparuutin.
Heidän armons' Asterit,
Georgiinit, Jasmiinit,
Ruusut ja muut suotta
Ei saa vettä vuottaa.
Kyll' on tässä tuskaakin,
Vahdintaa niin että:
Pomppe paksuin käpälin
Polkee penkerettä;
Kanat, kukko kuoppivat.
Penkeissäni peuhaavat;
Tuolta lapset kulkee…
Kummaa kuin he julkee!
Vaivat tässä nähdä saa,
Puuhat monenlaiset:
Rotta kuorta karruttaa,
Mato karviaiset.
Varas vie mun omenain,
Halla kukka-umppujain,
Luodetuuli muistaa
Puista kukat puistaa.