Kuta enemmin ulkonaisen maailman portit sulkeutuivat hänen sielultansa, niin että kaikki nämä tuhannet sävelet ja äänet hänelle vaikenivat, ja vähitellen hiljaa lakkasivat, niin että viimein ainoastaan kellojen muistuttava ääni huusi hänen korviinsa: "tule Jumalan luo! tule Jumalan luo!" — sitä enemmän hänen ajatuksensa ja mielensä kääntyivät sisäänpäin tarkastamaan sielun korkeinta sisällisintä elämää Jumalassa, niin että kaikki maallinen hänen mielestänsä muuttui ikäänkuin näyksi ja unelmaksi, mutta Jumala yksin näytti hänestä olevan korkein hyvä, kaunis ja yli kalkkien rukoiltava. Elämässänsä kotona ihmisten kanssa oli hän hyvä ja nöyrä palvelukseen, hän askaroitsi ja teki työtä enemmän kuin kukaan muu; mutta hänen paras ilonsa ja halunsa ei kuitenkaan ollut sinne päin. Hän oli niinkuin tyyni vesi, joka kirkkaassa syvyydessään kuvastaa taivaan auringon ja yön tähdet ja aina povessansa kantaa kuvaa korkeuden äärettömästä ihanuudesta.
Ja kellojen kaiku seurasi Liisaa koko hänen ikänsä, niinkuin se seuraa niin monta muutakin, vaikk'ei moni sitä tarkasta. "Jospa tietäisin, mikä pientä kelloa vaivasi sinä päivänä, jolloin sinut vietiin ristittäväksi!" sanoi hänen isänsä, kirkonvartia. "En ole ikänäni kuullut sen soivan niin heleällä hopeanhelähtävällä äänellä. Jos se olisi ollut isokello, niin olisin tajunnut sen helisevän kumajamisen, siinä on hopeaa, sen kuulin isäni ennen aikaan sanovan; kellonvalaja on malmiin sulannut Roomasta saakka tuodun pyhimyksen kuvan. Siinä on joku taika siinä kellossa, sen kuulen sielukelloa soittaessani. Joka kerran kuin jollekin roistolle tahi ilkiölle soitetaan sielukelloa, niin siinä kuuluu räminää ja valitusta, niin että luulisi sen olevan halki. Mutta kun soitetaan jonkun hyvän ihmisen sielulle, kas silloin siinä on niin ihanan kaunis kaiku kuin virsi ja rukous; sen saat kuulla, kuin kerran sinulle soitetaan, rakas lapseni."
"Mutta tässä nyt puhelen hullutuksia", lisäsi kirkonvartia naurahtaen.
"Ikäänkuin joku voisi omaa kuolonsoittoansa kuulla."
Liisa arvasi isänsä suun liikkeestä, mitä hän sanoi, ja vastasi lempeästi ja kauniisti tapansa mukaan: "kelloilla on kyllä ymmärrys ja sydän, eikä isän tarvitse taikoja syyttää olevaksi. Kun hyvä sielu pakenee pois maasta, niin se tarttuu kellojen ääniin ja nousee niiden kanssa taivaasen. Ja silloin sielu henkii oman kauneutensa ääniin, niin että ne heleinä ja kirkkaina kohoavat ylös kirkkaasen siniseen ilmaan Jumalan luo."
"No niin, saammehan kuulla helluntaina, kun ensi kerran pääset ripillä käymään", sanoi kirkonvartia, ja puhe jäi sikseen.
Sitte tuli helluntai. Kirkonvartian Liisa oli nyt kuudentoista vanha ja hänen piti muiden rippikoululasten kanssa menemän ensi kerran Herran Ehtoolliselle. Sinä päivänä tahtoi kirkonvartia soittaa oikein kauniisti ja kellot tahtoivat myöskin. Oli aamu aivan kesän ensimmäisessä alussa, jolloin kaikki luonnon olennot näyttivät nuorilta ja terveiltä kuin kukoistavaiset lapset. Ja kellot soivat pyhemmällä ja hartaammalla äänellä kuin ennen; niin syvällistä ja puhdasta ääntä niistä ei ollut milloinkaan kuultu lähtevän, ja kaikki ihmiset, jotka maantietä pitkin tulivat kirkkoon, kantaen kenkiä kädessään ja virsikirjaa käärittynä nenäliinaan, kiiruhtivat käyntiänsä ihmetellen ja sanoivat: "Herra Jumala, kuinka ne kellot tänään soivat kauniisti!" Sisällä kirkossa kaikui virsiä ja valkoisiin vaatteihin puettu nuoriso astui pitkissä riveissä esiin alttarin eteen. Siellä oli hurskas ja jalo pappi; hän rukoili siunausta nuorisolle ja he saivat nauttia Vapahtajamme pyhän aterian hartaudella ja liikutuksesta itkusilmin. Kaikista viimeisenä tuli kirkonvartian Liisa. Hän oli ainoa, joka ei kuullut virsien laulua eikä papin siunauksia; hän kuuli vain kellojen kumisemisen, mutta sepä olikin hänen mielestään sekä virsi että siunaus. Hän näki Jumalan sanan papin huulilla, ja ymmärsi sen varsin hyvin; kiittipä hän Jumalaa enemmän kuin kaikki muut, ja se päivä oli sen jälkeen hänen elämänsä kauniimpia päiviä. Kaksi vuotta sen jälkeen oli Liisa morsiamena, ja hänen sulhasensa oli lukkarin poika, joka usein soitteli pientä kelloa kirkonvartian vieressä, kun Liisa ompelutöinensä istui kellotornissa. "Nyt soitetaan aika vauhtia ja ilolla", huudahti kirkonvartia ja oli niin iloissaan, että hän varmaankin olisi hyppinyt toisella jalalla, joll'ei hän olisi ollut niin vanha. "Varo vaan", huusi hän naapurillensa, joka sinä päivänä soitti pientä kelloa, "varo vaan, ett'et laske sarkatakkisi liepeitä kellon kielen ja laidan väliin, sillä silloin se halkeaa ja silloin kuningatar Ulrika Eleonora vielä kääntyisi haudassaan. Hei, nytpä soitetaan!" ja samalla hän koko voimallansa pani kellon liikkeelle, niin että isokello äkkiä nousi melkein ylöspäin ja antoi äänen, joka kaikui yli vuorien ja laaksojen. Piu, pau, nytkös iloinen soitto alkoi, ja sitte tuli koko morsiusseura juhlasaatossa kirkkoon, soittaja etupäässä, ja kirkonvartian Liisalla oli kukkaseppele ja kruunu päässänsä, ja hän kuuli kellojen soiton, mutta muuta hän ei kuullut hääpäivänänsä, ja kuitenkin hän oli niin iloissaan.
Sitte kului vuosi. Silloin Liisa vei ensimmäisen lapsensa kirkolle ristittäväksi ja taas kellot soivat hauskasti ja iloisesti ja taas hän ei muuta kuullut kuin niiden soiton. Mutta hän näki sitä enemmän, hän näki pienen hymyilevän lapsensa. Ja kellot soivat kirkkaana aamuna nuoren äidin ilolle.
Taas kului muutamia vuosia; silloin Liisan nähtiin vievän esikoisensa, aikaiseen hautaan. Hänen pikku lapsensa oli niin kalpeana, äänetönnä valkoisessa ruumisarkussa, jonka kannella oli viheriäinen seppele. Ja nuori äiti itki. Mutta kellot soivat sumuisen syyspäivän myrskyssä — niiden kaiku oli niin lempeä kuin lapsen rukous, mutta surullinen kuitenkin kuin pettynyt toivo, ja kaunis mutta kadonnut tulevaisuuden unelma.
Sitte kului taas monta vuotta, ja tuli se päivä, jolloin kirkonvartian Liisa vei vanhimman tyttärensä Herran pöydän luo. Ja taas kellot soivat niinkuin ennenkin ja taas oli kesä ensimmäisessä kukoistuksessaan ja kuunteli tunnettuja ääniä malmin sydämmestä. Onnellinen äiti kuuli ne sielussaan ja itki ilosta.
Vuosia vieri yhä eteenpäin ja vanhoja keräytyi hautaan, mutta nuoria ja terveitä tuli lakastuneiden sijaan. Ja yhä kuuluivat kellojen kumajamiset sitrassa ja ilossa. Kirkonvartian Liisa saattoi ikuiseen lepoon isänsä, kirkonvartian, miehensä, jota hän suuresti suri ja kaipasi; hän kätki maan poveen neljä lastansa ja melkein kaikki nuoruutensa aikuiset ystävät. Nuori sukupolvi kohosi kukoistamaan; hän vei tyttärensä morsiamena vihittäväksi, ja vei hymyilevän lapsenlapsensa pyhälle kasteelle. Ja joka kerralla hän sydämmensä pohjasta kiitti Jumalaa suurusta ja ilosta.