Sen kyllä arvaa, että kirkko oli hyvin vanha. Ei kukaan tiennyt, milloin se oli rakennettu; sukupolvi toisensa jälkeen muutti lepäämään kuoleman unta kirkkomaalla eikä toinen sukupolvi ollut toistansa viisaampi. Kun kysyi, kuinka vanha kirkko on, niin sai vastauksen, ett'ei se varmaankaan ollut paljon nuorempi maailman syntyä, sillä jättiläiset olivat sen rakentaneet. Sepäs oli vastaus; siitä ei tullut hullua hurskaammaksi!
Mutta puhukaammepa nyt kelloista.
Kirkossa oli torni, joka oli niin korkea, että kun kiipesi kirkonkukon selkään ja seisoi varpaillaan, niin taisi nähdä seitsemän muuta kirkonkukkoa naapuripitäjissä. Kellotapuli oli vähän matkan päässä erillään ja oli paljon pienempi, sillä harvoinhan tässä maailmassa kaksi suurta sopii yhdessä olemaan. Tapuli oli punaiseksi maalattu ja puusta ja oli kerran muutettu pyörien päällä, joka tapaus oli pidetty erinomaisena ihmeenä ja sitä puhuttiin vielä pitkät ajat eteenkin päin. Tapulissa oli kaksi kelloa: isokello ja pienikello. Samoin kuin kirkkokin, oli isokello niin vanha, ett'ei kukaan tiennyt, milloinka se oli alkanut soida. Sen laitaan oli valettu raamatunlause ja kellonvalajan nimi, joka olikin oikeus ja kohtuus, sillä kun ihminen on kuollut, niin hänestä pysyy muisto hänen hyvissä töissänsä. Isolla kellolla oli ollut kummalliset vaiheet. Puolitoista sataa vuotta sitte oli se ison vihan aikana upotettu järven pohjaan, että se siten pelastuisi vihollisen käsiin joutumasta, ja ne, jotka sen sinne veivät, kuolivat, ennenkuin rauha tulikaan maahan, niin ett'ei kukaan voinutkaan enää sanoa paikkaa, johon se oli upotettu. Kansa sillä seudulla oli köyhä, eikä sillä ollut varaa itsellensä kustantaa uusia kelloja; etsittiin siis entistä kelloa joka paikasta pitkin järveä, mutta ei kukaan löytänyt kadonnutta isoa kelloa. Yhdellä ainoalla ihmisellä koko pitäjässä oli vähän tietoa kellosta, nimittäin kirkonvartian pienellä tyttärellä, pikku Liisalla, joka oli vain kuuden vuoden vanha. Hänen isänsä asui järven rannalla, ja kun Liisa kesällä välistä tuli isänsä venheesen ja kulki kaukana järvellä sunnuntai-aamuina, niin hän luuli kuulevansa kellon soittoa järven pohjasta. Niin hän sanoi tullessaan kotiin, mutta ymmärtäväisemmät pitäjässä vetivät suunsa nauruun koko jutulle. Sittepä eräänä juhannus-aamuna, kun aurinko nousi tumman petäjikön takaa järven toiselta puolelta, sattui niin, että Liisa venheessä kuuli kellon soivan selvemmin kuin koskaan ennen. Ja kirkonvartia, hänen isänsä, souti monen miehen kanssa järvelle ja löysi kellon ja asetti suurella riemulla sen kellotapuliin, joka silloin rakennettiin. Siitä saakka se on soinut heleimmällä äänellä, mutta heleimmästi se soi silloin, kuin joku hyvä ihminen kuolee, sillä kelloilla on myöskin sydän, vaikka se on malmista; ne iloitsevat Jumalan enkelien kanssa, kun ihmissielu tulee taivaan valtakunnan omaksi.
Olipa pienelläkin kellolla oma kertomuksensa, vaikk'ei se ole niin kummallinen. Kun sota oli loppunut ja ihmiset taas kokoutuivat vanhaan kirkkoon, ei ollut yhtään kelloa kehoittamassa hartauteen ja rukoukseen, sillä siihen aikaan oli iso kello vielä unhotettuna järven pohjassa. Mistä silloin saataisiin rahoja uuden kellon ostoon? Kaikki miehet siinä olivat neuvottomina ja kaapasivat senkin seitsemän kertaa korvansa takaa, niinkuin täällä maassa on yleisenä tapana, kun jotakin asiata oikein tarkoin mietitään. Mutta muijat ja tytöt älysivät keinon. He rupesivat kehräämään ja kutomaan. Siinäkös kehruurukit surisivat yöt päivät, ja yhtä ahkeraan lenteli sukkula nuolen nopeudella hienojen loimien välitse ja siten he saivat monta sataa kyynärää mitä hienointa ja valkoisinta palttinaa ja tuumasivat, että tottahan se mahtoi riittää kellon ostamiseen. Köyhät ihmiset, he eivät tienneet, että malmi oli kallista ja mestari kenties oli ottava vielä kalliimman palkan. Kun he tarjosivat palttinaansa kellonvalajalle Tukholmassa, niin hän heille tarjosi puurokelloa, sellaista, jolla tavallisesti soitetaan laivassa, kun puuro on keitetty ja keittäjä punaposkisena seisoo kauha kädessä kajuutan ovella. Mikäs neuvo nyt tuli eteen? Eihän puurokelloa sopinut tapuliin asettaa. Mutta siihen aikaan hallitsi Tukholmassa kuningatar, nimeltä Ulrika Eleonora. Hän kuuli puhuttavan koko jutun palttinasta ja kellosta ja hänen kuninkaallista mieltänsä miellytti suuresti, että hän sai kuulla Suomen muijien ja tyttöjen olevan niin reippaita. Hän pani heti hovineitonsa kehräämään ja kutomaan, ja kehräsi itsekin, ja mahdollista on, että ylhäiset rouvasihmiset vähän rypistivät hienoja neniänsä, mutta siihen aikaan monta asiaa kävi laatuun, jota ei nyt enää voisi millään tavoin tehdä. Kaikki, mitä sillä tavoin kehrättiin ja kudottiin, sen osti kuningatar ja rahat lähetettiin heti kellonvalajalle. Sillä tavoin saatiin kello, joka ei ollut paljon pienempi kuin isokello ja se oli paljon kirkkaampi, ja se on ihan varma, että kun kellon kaikuva malmi ensi kerran äänteli, silloin kaikki vaimot itkivät ilosta ja kaikki tytöt laskivat kätensä ristiin ja jokainen kiitti sydämmessään Jumalaa ja lempeätä kuningatarta; mutta mitä he itse olivat tehneet, siitä heidän mielestään ei ollut muistelemista.
Tällainen oli kellojen juttu. Puhukaamme nyt kirkonvartian Liisasta.
Hänen isänsä oli väkevä iso mies, joka oli seurakunnan kirkonvartia ja kellonsoittaja. Joka sunnuntaina, kun hän oli avannut kirkon ovet, jätti hän kirkkoväen omiin valtoihinsa, ja meni pitkillä askelilla kellotapuliin. Hei, sepä kävi rivakasti, kun hän pani ison kellon heilumaan. Silloin pikku Liisa tuli hänen jäljessään korkeita rappusia myöten, ja alussa hän sai isältänsä tukkapöyryä sellaisesta uskaliaisuudesta, mutta hän tottui kohta ja kiipesi vaan rohkeasti katsomatta oikealle tai vasemmalle. Sitte hän istui ääneti ja katsoi, miten tuo raskas suuri kello alkoi heilua, ensin lyhyissä heilauksissa ja sitte pitemmissä, ja kuinka kömpelö kieli kellon keskessä alkoi heilua niinkuin heiluri seinäkellossa, ja pau! silloin kellon kieli paukahti laitaan ja malmista helähti kirkas ääni, joka kaikui kauas ylen ympäri. Yhä korkeammalle ja korkeammalle nousi kello heiluessaan, kunnes se viimein oli melkein ylösalaisin ja seisoi kannallaan heilahtamisillaan ja viimein heilahti alas ja taas ylös toiselle puolelle. Hei hoi, siinäkös koko ilma kumisi ja koko tapuli natisi, niin että olisi ollut sen seinien kokonaan kaatuvan. Mutta harmaankellertävän kellon alapuolella istui pikkuisella rahilla kellotapulissa pieni vaaleatukkainen tyttö ääneti ja hymyillen, eikä kertaakaan ajatellut, että kello voisi kerran niin raskaana kuin vuori syöstä hänen päällensä ja musertaa hänet ihan murskaksi, niin ett'ei kukaan koko maailmassa voisi sanoa, kuka sillä paikalla istui, mihin kello putosi.
Liisa rakasti kellojansa niin paljon kuin kukaan maailmassa voi jotakin kaikista mieluisinta tavaraa rakastaa, lähinnä Jumalaa ja sydämmensä valitsemaa omaa kultaansa. "Ole varoillasi", sanoi hänen isänsä, "kun niin alinomaa kuuntelee kellojen soimista, niin tulee kuuroksi." — "Mitä se merkitsee, isä?" sanoi Liisa. "Se merkitsee, ett'eivät sinun korvasi enää kuule mitään kaunista maailmassa, virsien laulua, ei lintujen viserrystä, eikä ihmisten puhetta; ja sitte olet yksinäsi äänettömyydessä, joka ikäänkuin yön hiljaisuudella ympäröi sielusi." — "Kuulevatko kuurot kellojen soittoa?" kysyi Liisa jälleen. "Kyllä", vastasi isä, "luulenpa, että useimmat kuurot korvat kuulevat kellojen äänen." — "No mikäpä sitte on hätänä?" tuumasi Liisa.
Mutta niinpä kävikin, kuin isä oli sanonut. Kuta vanhemmaksi Liisa tuli, sitä hiljaisemmaksi ja äänettömämmäksi maailma muuttui hänen korvissaan hänen ympärillänsä. Alussa hän kuuli hyttyisten hyminän metsässä kesä-iltoina, ja hänestä tuntui, kuin olisi kuulunut kaukainen kellon soitto. Vähitellen kaikki äänet hänen korvissaan muuttuivat kellon soimiseksi: lintujen viserrys koivun oksilla, kosken pauhina ja ihmisten iloinen puhe, kun he kokoutuivat kirkkomäelle sunnuntai-iltoina leikitteleinään, kaikki soi Liisan korvissa kuin helisevä malmi, eikä hän kuitenkaan voinut erota rakkaista kelloistansa. Viimein kaikki näkivät, että Liisa oli kuuro, ja moni oli siitä suruissansa, mutta enimmän sitä suri hänen isänsä, kirkonvartija, sillä lempeämpää ja parempaa tyttöä ei ollut koko kylässä. Mutta sitä ei enää voinut auttaa, eikä kukaan enempää ruvennut sitä miettimään. Kun pieni tyttö hiljaa ja äänettömänä meni tavallista menoansa kellotapuliin, niin kaikki ihmiset, jotka hänen näkivät, sanoivat: "kas tuossa menee kirkonvartijan Liisa, joka ei kuule mitään muuta tässä maailmassa kuin kellojen soittoa!"
Liisa oli siihen aikaan kymmenen vuoden vanha, ja hän leikitteli niinkuin lapsilla on tapana, mutta hänen leikkikalunsa olivat isot kellot tapulissa. Niitä hän hyväili kuin nukkeja ja kirkasti ne niin välkkyviksi ja kirkkaiksi, ett'ei vähintäkään tomua niissä saanut näkyä. Hän nimitti kellot isoksi kullaksi ja pieneksi kullaksi. Hän torui heitä, kun ne soivat pahasti, ja kehui, kun ne soivat hyvin. Hän puheli heille ja he vastasivat metalli-äänellänsä; Liisa ymmärsi heidän puheensa paremmin kuin ihmisten puhetta; eihän Liisa mitään muuta kuullutkaan kuin heidän kaikunsa.
Ei pidä kenenkään luuleman, että Liisan elämänvaiheet olivat mitenkään erinomaisempia, ja että minä sen vuoksi niitä kerron. Hänen ulkonainen elämänsä ei ollut paljon erilainen kuin muidenkaan ihmisten, jotka maaseudun hiljaisessa rauhallisuudessa viettävät koko elämänsä. Mutta hän oli yksi niistä, joita kirkonkellot suuremmassa määrässä kuin muita olivat saaneet kutsutuiksi Jumalan luo jo elämän kukoistuksen aikana, ja sen vuoksi muistamme hänen, kun puhumme kelloista.