Talossa asui vielä viideskin olento, ja se oli pääsky. Hänen erityinen pikku asuntonsa oli kattohirren alla ja siinä hän vuokraa maksamatta asui koko kesän pikku poikinensa. Talveksi hän aina läksi pitkille ulkomaan matkoille, mutta hän ei matkustanut vaunuilla eikä kuomureellä, eikä hänen myöskään tarvinnut pakata tavaroitaan kapusäkkeihin tai hattukoteloihin. Hän liiteli nopeasti kuin nuoli mustilla, välkkyvillä siivillään, ja olisipa hauska nähdä sitä kyytihevosta, joka voisi juosta helkytellä kilpaa hänen kanssansa, mutta sellaista hevosta ei olekaan. Tuo matkalle lähtö tapahtui joka vuosi samaan aikaan. Eikä kuitenkaan kukaan sanonut pääskylle syksyllä: "mene nyt pois!" Samoin ei kukaan sanonut hänelle keväälläkään: "palaa nyt kotiin!" Mutta hän tiesi sen kenenkään muistuttamatta, ja tytöt sen myöskin tiesivät vallan hyvin, sillä kaikki he rakastivat sitä ahkeraa, kaunista lintua. Kukapa ei pääskyä rakastaisi? Pääskyhän on viehättävin lintu kaikista koko Jumalan vehreässä maassa, ja ken tekee pahaa pääskylle, hänet kyllä saisi varis hakata ja haukka syödä.
Eräänä päivänä syyskuussa, kun haapa ja pihlaja jo alkoivat kellastua ja pilvet kokoutuivat paksuiksi möhkäleiksi taivaalle, istuivat kaikki kolme tyttöä penkillä rappujen katoksen alla ja puhelivat keskenään: "tänään lähtee pääsky!"
"Tirr-tsirr! niinpä lähdenkin", visersi pääsky, kuullen ne sanat istuessaan katon reunalla ja nokkiessaan liinan siementä lähtöaamiaiseksi.
"Mutta sanopas kerran, hyvä pääsky," pyytelivät tytöt, "mihinkä sinä noin lennät joka syksy, missä oleskelet talvella, mitä teet siellä vieraassa maassa ja kuka sinulle näyttää tietä sinne ja sieltä takaisin."
"Tirrirr! olipa siinä monta kysymystä yht'aikaa", visersi pääsky. "Oletteko te koskaan ajatelleet Häntä, joka sanoo keväällä kukille: 'kasvakaa!' ja maan ruoholle: 'tee maa vehreäksi!' Saman Jumalan hyvä, lempeä ääni se sanoo syksyllä pikku linnuille: 'menkää!' ja keväällä: 'tulkaa!' Ja pikku linnut ovat Jumalan kuuliaiset lapset, he kuulevat hänen äänensä, ja hän näyttää heille tien äärettömässä avaruudessa kukoistavain maiden ja pauhaavain merten ylitse. Niin me lennämme pois syksyllä, kun kuulemme sydämmessämme kehoittavan äänen; me lähdemme rakkaasta Pohjolasta ja lennämme muutamissa päivissä tuhansia peninkulmia, kunnes saavumme kauas etelään erääsen maahan, jota sanotaan Egyptiksi."
"Niin, niin," sanoivat tytöt, "sen maan me kyllä tiedämme. Sinnehän Jesus-lapsi pakeni vanhempinensa Herodes-kuninkaan julmuutta. Se lienee varmaankin kaunis maa, kun Jesus sai pienenä ollessaan siellä turvaa."
"On kyllä", sanoi pääsky, "se on kaunis ja siunattu maa! Kukkulat välkkyvät kalleista kivistä ja kullasta, hedelmälliset laaksot tuoksuvat lukemattomista ruusuista ja vedet ovat täynnä kummallisia eläimiä. Jospa näkisitte sen kauniin puun, jossa minä asun! Sen vehreys ei koskaan lakastu minkään talvilumen voimasta, sen kukat tuoksuvat kuin paratiisi ja sen hedelmät ovat oikein kuninkaalliset. Sen oksille minä tein pesäni mahtavan Niilijoen varrella, jossa kultakalat välkkyvät vedenpinnassa; ja siitä minä nousen ylös korkeaan, siniseen ilmaan, lennän polttavan kuumain aavikkojen yli, jossa leijona janoissaan läähättää, ja Sennaarin jättiläisvuorien yli, joiden rotkoista timantit välkkyvät vasten aurinkoa."
"Mutta, miksi sinä, pikku pääsky, sitte haluat keväällä pois siitä siunatusta maasta?"
"Ah, enpä tiedä. Siellä kaukana ei ole mitään talven ja kesän eikä syksyn ja kevään eroa; ei siellä voi erottaa muita kuin sateen ja kuivan ajan. Mutta minä tunnen itsessäni, milloin on Pohjolassa kevät. Silloin minulle tulee omituinen ikävä, minä haluan niin mielelläni nähdä rakasta, syrjäistä kotiseutuani täällä kaukana. Minä muistelen yksinäistä pikku taloa, jonka räystään alla minä olen syntynyt, jossa äitini minulle toi ensimäisen siemenen pikku nokkaani ja jossa hän opetti minua lentämään oksalta oksalle ja katolta katolle. Silloin minusta tuntuu, kuin ei mikään maa koko maan päällä olisi niin ihmeellisen kaunis, niin sydämmeen asti rakas kuin tämä köyhä maa kaukana lumisessa Pohjolassa; ja kun mieleeni johtuivat sen nuoret koivut, sen vehreät niemet ja sen lukemattomat kirkkaat vesipeilit, ah, silloin en olisi tahtonut vaihtaa sen punaisia mansikoita paratiisinkaan kultahedelmiin, ja ennemmin minä asun pienessä yksinkertaisessa pesässäni töllin räystään alla kuin Sennaarin välkkyvien timanttien keskellä. Mitenkä ihmiset rakastanevatkaan isänmaatansa, kun ei edes ilman pääskykään voi unhottaa synnyinseutuaan, vaikka väliin lentää tuhansien peninkulmain päähän toisiin maihin!"
"Niin, niin," sanoivat tytöt, "niinpä pitäisi olla."