Eipä Miiliaa tarvinnut kahdesti kiirehtää; pian hän toi suuren lasiastian, joka oli vartavasten tilattu kalan asunnoksi. Se oli leveämpi alapuolelta kuin suusta ja sen pohjassa oli komero, johon saattoi panna kukkia tai elävän vehreävarpusenkin. Olipa hauskaa katsella, kun kala ja lintu tulivat toimeen saman katon alla, ja kun varpunen pikku nokallaan tavoitteli kiiltävää kultakalaa ja kala purstoaan pyöräyttäen ui lintua pakoon. Miilia oli erittäin ihastunut. Hänestä oli parempi tuo elävä kulta kuin kuollut kivi.
Emiilia odotti vaiti ja kärsiväisesti. Kyllähän hän arvasi, ett'ei pääsky, jolla on hyvä muisti, ollut häntäkään unhottanut, eikä hän siinä luulossa pettynytkään. "Otas vastaan, sinä!" visersi pääsky ja pudotti Emiilian avokämmenelle pienen harmaan siemenen, joka ei ollut suurempi tavallista omenan siementä. Ja pääsky lensi heti pois. Uteliaina tulivat toiset sisaret katsomaan, mitä Emiilia oli saanut, ja nähtyään ruman siemenen timantin ja kultakalan rinnalla purskahtivat he nauramaan ja sanoivat: "olipa nyt tuokin lahja tuotava oikein Egyptistä asti! Anna tuo kanoille aamiaiseksi. Pääsky kaiketi tahtoi vain narrata sinua; kyllä hän on tuonut jotain parempaa."
Emiilia malttoi mielensä ja mietti: pitäisiköhän nyt antaa tuo siemen kanoille. Ei toki, minä istutan sen ruukkuun, eiköhän tuosta jotakin kasvaisi. Saattaisipa olla niinkin, että minä olenkin saanut paraan lahjan kaikista.
No nyt, lapset, saatte kuulla mitenkä kävi niiden sisarusten ja heidän lahjainsa. Iilia, joka oli saanut kalliin, ihanan timantin, ei malttanut lakata sitä katselemasta. Päivät päästänsä hän sitä katseli; yöllä hän piti sitä vieressään ja näki siitä unta. Hän ei ajatellut mitään muuta, ei viitsinyt enää rukoilla eikä tehdä työtä, vaan tuli huolimattomaksi, laiskaksi ja tottelemattomaksi. Ja pahin kaikesta oli, että kun hän pian kasvoi jo suureksi, niin hän luuli olevansa suunnattoman rikas, tuli turhamaiseksi ja ylpeäksi, piti koreita vaatteita ja näytti muille, että hän muka oli arvokkaampi toisia tyttöjä. Koska hän oli rikas, oli tietysti monta, jotka häntä imartelivat. Vaan hän antoi monelle kosijalle rukkaset ja valitsi viimein kohteliaimman ja muhkeimman kaikista miehekseen. Se oli oivan näköinen luutnantti, jolla oli mustatut viikset, kultaa kauluksessa ja kultasapeli sivulla. Pari vuotta elettiin hyvin komeasti nuoren pariskunnan kotona, pidettiin loistavia pitoja ja oltiin olevinaan kuin pikku ruhtinaat. Mutta kun se kaikki tehtiin velaksi, jonka panttina oli se harvinaisen suuri ja kaunis timantti, niin tulipa viimein päivä, jolloin ei kukaan enää tahtonut antaa heille lainaa. Sen sijaan tuli eräänä aamuna kaupunginvouti ja pyysi tuhannesti anteeksi, jos hän häiritsi; hänen vain täytyi ottaa takavarikkoon sekä timantti että kaikki muut korut. Siihen se ihanuus meni!
Luutnantti karkasi Amerikkaan. Iilia jäi supi köyhäksi: hänen täytyi ansaita leipänsä piparkakkujen paistamisella ja ryynimakkarain teolla. Rikkaudesta köyhyyteen vie leveä avoin ovi, jota sanotaan turhamaisuudeksi, ja siinä ovessa on aina kulkijoita.
No, mitäs luulette Miiliasta tulleen? Hänestä tuli hyvin runollinen ja tunteellinen mamseli, joka ei tehnyt muuta kuin hoiteli pikku kultakalaansa ja lakkaamatta luuli sitä kipeäksi. Milloin sillä muka oli keuhkotauti, milloin hinkuyskä. Sitä paitsi luki Miilia paljon romaaneja ja kirjoitteli sellaisia värsyjä, joita luetaan takaperin. Hän oli niin äärettömän sivistynyt, ett'ei hän osannut tehdä ainoatakaan työtä kunnollisesti, ja niin sanomattoman arkatuntoinen, että väsytti kaikki, kenen seuraan vain joutui. Kerran makasi kultakala lasiastiassaan kuolleena ja siitä surusta Miilia ei ollut ollenkaan selvitä; hän oli pahoillaan, että oli pannut kalan veteen, johon se tietysti oli hukkuva. Hänen piti nyt saada jokin muu elävä hoidellaksensa, ja hän saikin sylissä pideltävän rakkikoiran, nimeltä Tippe. Ja Tippeä Miilia nyt ryhtyi hyväilemään niinkuin ennen kultakalaa. Tippe oli muka heikkohermoinen ja sairas; sen piti juoman milloin lääkkeitä, milloin kermaa ja vaapukkahilloa; sen piti maata pehmeimmillä tyynyillä eikä se koskaan saanut mennä ulos, ett'ei muka vilustuisi. Mutta äkäinen se Tippe oli, hirveän äkäinen ja pahanknrinen, ja sellaisiin joutavuuksiin Miilia raukka tuhlasi suurimman osan pitkästä elämästään.
Moni mietiskellee ehkä itseksensä, mitähän tulikaan Emiiliasta ja hänen siemenestään. Sen nyt saatte heti kuulla. Kun siemen oli kolme kuukautta ollut ruukussa, alkoivat pienen, vaaleanvehreän taimen sirkkalehdet näkyä. Emiilia heti pani juomalasin ylösalaisin sen päälle ja hoiti kasvin taimea kuin pikku lasta. Se pikku kasvilapsi ei tarvinnut ruokaa, vaan ainoastaan juomaa, ja juoda se sai joka aamu kaikkein kirkkainta lähdevettä. Puolen vuoden kuluttua oli taimi jo niin suuri, että se täytyi panna suurempaan ruukkuun, ja toisen puolen vuoden kuluttua oli se jo lähes kolme kyynärää pitkä. Silloin se istutettiin ulos pehmeään puutarhamultaan lähelle tietä. Ympärille tehtiin aita niin kauaksi, kuin puu oli vielä hento, ja joka talvi lapioitiin runsaasti lunta sen juuren ympärille, ett'ei pakkanen saisi sitä kylmää. Niinpä kasvoi muutamissa vuosissa siitä rumasta pikku siemenestä kaikkein kaunein suuri puu. Niin, se oli sellainen puu, jonka vertaista ei oltu koskaan ennen nähty täällä Pohjolassa. Se kasvoi viimein niin tuuheaksi ja suureksi, että ainakin parikymmentä mummoa sopi juomaan kahvia sen varjossa. Sen tuoksu oli niin voimakas, että koko seutu siltä hajahti, ja sen hedelmä niin suloinen, että sellaista tuskin on Marokon keisarinkaan pöydällä. Huomatkaa, hyvät lapset, että ken rakastaa kukkia ja puita, hänelle ne moninkertaisesti palkitsevat kaikki vaivat.
Emiilia tuli puutansa hoidellessaan myöskin hyväksi ja lempeäksi ihmisiä kohtaan. Joka aamu ja ilta rukoili hän, että pysyisi Jumalan lapsena, ja koko päivän teki hän työtä. Siitä hän pysyi iloisena ja hyvänä itsekin, niin että kaikki häntä rakastivat. Eräs hyvä poika pyysi päästä hänen ystäväkseen. Hän ei paljoa kursaillut, vaan vastasi heti: tule vain, ja niin heistä tuli pariskunta. Ja koska he rakastivat toinen toistansa ja yhä edelleenkin rukoilivat, tekivät työtä ja elivät rehellisesti, niin he olivat myöskin onnelliset eikä heidän tarvinnut kärsiä puutetta jokapäiväisestä leivästä, jona oli voita ja leipää sekä pyhinä vielä lisäksi paistiakin. Ja kun Emiilian sisaret, Iilia ja Miilia jonkun vuoden kuluttua köyhtyivät, kutsui Emiilia heidät luoksensa siihen pikku taloon, jossa heidän äitinsä ennen oli asunut. Kun Iilia ja Miilia näkivät, miten siellä elettiin hyvin työssä ja rukouksessa, rupesivat he itsekin rukoilemaan ja tekemään työtä ja ihmettelivät vain suuresti, mitenkä he olivat aina siihen asti voineet elää ymmärtämättä, millä tavalla totinen onni löydetään maan päällä.
Niin kuluivat vuodet hiljakseen. Iilia, Miilia ja Emiilia tulivat vähitellen vanhoiksi mummoiksi, jotka tavallisesti pitivät myssyä päässään ja neuloivat sukkia Emiilian lapsille ja lapsenlapsille.
Kerran minä astuen pitkin maantietä tulin sen pikku tuvan kohdalle. Egyptinmaan pääsky oli kuollut, tuvan vanha mummo samoin, ja Iilia, Miilia ja Emiilia itse olivat tulleet vanhoiksi. Mutta pääskyn tuomasta siemenestä kasvanut puu oli aina yhtä nuori ja vihanta, se tuoksusi niin sanomattoman suloisesti, vaikka nyt oli syksy, ja hedelmät välkkyivät keltaisina kuin kulta lehtien välistä. Silloin minä ajattelin luonnon ijäistä nuoruutta, vaikka kaikki inhimillinen vanhenee ja katoaa, sekä Jumalan ijankaikkista rakkautta, vaikka ihmisten mieli vaihtelee kuin tuuli. Sydämmeni pehmeni sekä surusta että ilosta, sillä minä ajattelin, miten se puu on elävä vielä satoja vuosia senkin jälkeen, kun sen istuttaja on jo ammoin joutunut maan poveen, ja miten Jumalan kaikkiviisaus on elävä vielä paljon kauemmin kuin se puu, aina ja ijankaikkisesti. Olipa varsin omituista sitä ajatella, ja minä melkein itkin.