Mutta kolme mummoa, myssyt päässä, istuivat puun alla ja joivat kahvia. He viittasivat minua tulemaan luoksensa ja minä näin heidän kasvonsa loistavan hurskaudesta ja iloisesta luottamuksesta, ikäänkuin he olisivat ajatelleet: mitä nyt itket? Surisimmeko me ehkä, että olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi ja että tämä puu on elävä kauemmin kuin me? Ei, ei, rakastakaamme me Jumalaa ylitse kaikkea ja toinen toistamme, niin sielumme pysyvät nuorina. Joka niin tekee, hän tulee tämän puun kaltaiseksi: joka talven jälkeen, kun lehdet putoavat surusta, tulee uusi kevät, jolloin kukat ilosta aukenevat. Ja mitä sitte, jos me kuolemme? Emmehän me todella kuolekaan; paras osa meidän olemuksestamme elää eikä voi koskaan kuolla. Sillä meidän sielummekin on tämän puun kaltainen: sillekin tulee lyhyen talven jälkeen haihtumaton kevät.
Sitä lukiessani mummojen kasvoista kuulin puusta laulun kuin tuhannen linnun viserrys. Mahdollisesti kyllä ei siinä laulussa ollut sanoja, mutta kyllä minä niitä olin kuitenkin erottavinani. Minusta tuntuivat linnut laulavan seuraavaa pikku laulua:
Sä siunaa, Herra, ahkerat
Ja rukoilevat lapset,
Sä siunaa myöskin iloisat
Vanhukset harmaahapset,
Kun keväällä kukkaset puhkee.
Kuin pohjoisen lumi katoova
On kullan ja helmein loiste,
Ja turha ilo on kastetta,
Min kuivaa päivän paiste,
Kun keväällä kukkaset puhkee.
Vaan rukous, rakkaus, usko, työ
Perustavat elon onnen,
Jos vaivojen vitsa meitä lyö,
Ne antavi voiman ponnen,
Kun keväällä kukkaset puhkee.
Jumala työtämme siunatkoon
Ain' elämän päivinämme;
Hän hyvän siemenen hoitakoon,
Hänt' aina me ylistämme,
Kun keväällä kukkaset puhkee.
KYLVÄ KUKKIA.
Uusi vuosi 1869.
Jo kellot ne kaikuu
Nyt tornissa yllä,
Ja torvikin raikuu
Yövartian kyllä;
Jo on sydän yö,
Kaksioista jo lyö,
Jäi vuosi ja uus tuli aika ja työ.
Hyv' yötä, sä meille
Toit leivästä vajaan,
Veit tuskien teille,
Veit manalan majaan;
Mut kyynelihin
Toit lohtuakin,
Ja Jumalan armoa hädässäkin.