Briitta ei myrskyä peljännyt, vaan läksi ajamaan, pikku lapsi käärittynä lampaannahka-vällyihin. Kun Briitta kantoi lapsen kirkkoon papin eteen, kysyi pappi: "Mikä pannaan pojalle nimeksi?" Briitta tuosta vähän ällistyi, kun ei ollut kotoa lähtiessään muistanutkaan kysyä vanhemmilta nimeä. "No," sanoi pappi, "eipä tuosta lukua, onhan tänään almanakassa Elias; olkoon pojan nimi Elias." Ja hänen ristittiin Eliakseksi. Mutta kun Briitta palasi kotiin ja kertoi, mitenkä oikeastaan kävi, sanoi torppari nauraen: "Mitäpä siitä, vaikka hänet olisi ristitty Tuiskuksi!" Torppari oli iloinen ja leikillinen mies kaikessa köyhyydessään; hän ei tiennyt, että tuossa nimessä oli ennustus, ja että hänen pojastaan oli kerran tuleva, niinkuin Juudankansan Eliaksesta, suuri profeetta omassa maassansa.
Torppa oli pieni; mitä suuremmaksi lapsilauma kasvoi, sitä niukemmaksi kävi jokapäiväinen leipä. Mutta torppari ja hänen vaimonsa olivat jumalliset ja ahkerat sekä luottivat Jumalaan, joka antaa ravinnon korpin pojillekin. Heistä oli turhaa nähdä nälkää, kun he voivat ja jaksoivat tehdä työtä. Torppari osasi vähän räätälinammattia, ja kun pojat kasvoivat, niin että voivat vähin autella töissä, ryhtyi hän talviaikoina käymään taloissa ompelemassa vaatteita.
Torpan luona, melkein rappusten vieressä oli suuri mänty, nimeltä Iso Mänty. Siinä pojat hyvin mielellään kiipeilivät, ja mies se, joka korkeimmalle pääsi. Eräänä päivänä astui torppari ulos tuvastaan ja näki neljä poikaa ylhäällä männyssä. Kolme vanhinta poikaa sysi ja tyrkki ilon innoissaan toinen toistansa ylimmillä oksilla, mutta neljäs poika Elias istui alempana oksalla seljin runkoa vasten ja luki.
"No, Elias," sanoi isä, "etkö sinäkin tahdokaan koettaa kiivetä korkealle täällä maailmassa? Mitä sinä nyt teet?"
"Luen katkismusta", vastasi poika.
"Kaikkiapa saadaankin kuulla!" ilvehti isä. "Vastahan sinä olet kuudennella vuodella. Tuleppas alas, niin opetan sinut ompelemaan nuttua!"
Elias laskeutui maahan ja oppi kuromaan yhteen nutun eri kappaleet; mutta kun se oli tehty, kiipesi hän jälleen puuhun kirjoinensa. Kuuden vuoden ijässä osasi hän koko katkismuksen ulkoa. Pappi ja kaikki naapurit ihmettelivät kylänluvuissa. "Kuulkaas, isä torppari," sanoi pappi, "tuo poika teidän pitäisi toimittaa kouluun."
"Ei ole varaa", vastasi isä.
Vaan mitenkä olikaan; kun naapurit eivät lakanneet ihmettelemästä pojan suurta oppia, kokosivat vanhemmat säkillisen leipiä, pytyn voita, ja toisen suolaisia muikkuja sekä lähettivät pojan lähimpään kouluun Tammisaareen. Mutta Sammatissapa puhuttiin pelkkää suomea ja Tammisaaren koulussa opetettiin kaikki ruotsiksi. Kovalla poika oli, mutta täytyipä sentään käydä, ja kävikin se, sillä poika oli uuttera. Kohta hän osasi katkismuksensa ulkoa ruotsiksikin. Mutta kauanpa ei ollut kotoa lähettää leipää, voita eikä muikkuja, ja niin täytyi pojan lopettaa koulun käyntinsä parin vuoden kuluttua. Se on tapahtunut monellekin köyhälle pojalle Suomessa.
"Rupea sinä räätäliksi, rakas poikani, ja kulje minun kanssani!" sanoi isä. Pikku Elias huokasi, sillä häntä enimmin huvitti kirjansa, mutta hän oli tottelevainen ja nöyrä ja oppivainen, kulki isänsä kanssa taloissa ja istui pöydällä, niinkuin räätäleillä on tapana, ompeli ja harsi, niin että sormia pakotti. Välistä sattui niinkin, että hänellä oli kirja taskussa ja hän hiipi johonkin nurkkaan lukemaan aikaisin aamusilla ja myöhään iltasilla. Kynttilää hänellä ei ollut pimeänä vuoden aikana, mutta näkeehän lukea päreenkin valossa. Ja hauskinta oli kirja kädessä istua Ison Männyn pitkällä oksalla, varisten raakkuessa sen latvassa. Sieltä Elias aina laulantai-iltoina kiiti täyttä laukkaa naapurin saunaan huuhtomaan päältänsä pois räätäliä, sillä niin köyhä oli torppa, ett'ei se jaksanut pitää omaa saunaa.