"Eliaksesta tulee kelpo räätäli", sanoi isä tyytyväisenä; "eipä olekkaan mikään huonoin konsti, kun osaa ommella kunnolliset napinreiät ja saada napit pysymään, niin ett'eivät lennä irti nutusta joka kerran, kun sattuu syömään vatsansa täyteen."
Elias-poika luuli melkein samaa itsekin. Mutta kun hän yksinään käveli suuressa metsässä tai souteli pienellä ruuhellaan yksin kalastelemassa Valkjärvellä ja jyrkät vuoret katselivat kuviansa syvästä vesipeilistä sekä aikainen aamuaurinko kultasi honkain latvat, silloin tuli pojan mieleen ihmeellisiä ajatuksia. Sinä, joka nyt luet Eliaksen historiaa, etkö tiedä, että yksinäisyys on kaikkein suurten ajatusten äiti? Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän luonnon sydämmen sykkivän ja osaisi lukea runoja aaltojen väreistä. Kun tuuli humisi honkain tummissa latvoissa, oli hän kuulevinaan muinaisia, ammoin unhottuneita satuja, ja jokaisella yksinäisen kanervikon mättäällä oli jotakin sanomista hänelle. Tähdet sanoivat: "täällä asuu Jumala!" Ja jokainen vaaleanvehreä, nuori kuusenvesa, joka yleni salon sammalikosta, sanoi: "tässä on isänmaa!" Ne kaksi sanaa juurtuivat niin syvälle hänen sydämmeensä, ettei hän koskaan voinut unhottaa niitä.
Kun hän sellaisilta retkiltä palasi torppaan ja isä sanoi: "paikkaappas Vahterin housut!" alkoi hän itkeä. "Mitä itket?" kysyi isä. Poika oli vaiti ja itki, mutta viimein hän tunnusti, että hän mieluummin lukisi kuin ompelisi. "No, minä puhun pastorin kanssa", lohdutti isä.
Pastori sanoi: "lähetä poikasi kouluun Turkuun, siellä hän oppii enemmän kuin Tammisaaressa." Isä mietti asiaa, sillä papin sanoja kannattaa ajatella, ja neuvoteltuaan naapuriensa kanssa ja saatuaan vähän apua hän lähetti pojan Turkuun. "No, mitäs olet lukenut?" kysyi rehtori ruotsiksi. Poika luetteli kaikki lukemansa kirjat suomeksi; hän oli jo unhottanut sen vähäisen ruotsin-taitonsa, jonka oli oppinut Tammisaaressa. Ja kun rehtori rupesi tutkimaan häntä, vastasi hän taaskin kaikki suomeksi. "Ei", sanoi rehtori, "kyllä tämä ei käy päinsä. Mitenkä sinä voisit tulla kouluun, kun et osaa muuta kuin suomea? Mene vain kotiisi, en minä voi ottaa sinua kouluun."
Siihen aikaan luettiin kaikissa kouluissa vain latinaa ja ruotsia; suomeksi voitiin oppia ainoastaan aapinen ja katkismus. Sammattilaisen pojan olisi täytynyt palata kotiinsa ja ruveta räätäliksi, ell'eivät muut opettajat olisi puhuneet hänen puolestansa rehtorille.
Hänet siis koetteeksi otettiin alimmalle luokalle, jossa hän sai kumppaniensa kanssa lukea latinaa ja ruotsia. Kyllä siinä tarvittiin ahkeruutta ja kärsivällisyyttä, mutta vähitellen rupesi kuitenkin onnistumaan, ja poika luki koulussa kolme luokkaa. Mutta silloin loppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi laukku seljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää päästä sinne takaisin. Hän rupesi taaskin räätäliksi ja kulki isänsä mukana taloissa, mutta nyt hän jo olikin aika pitkä poika ja taitava ammatissaan, että osasi ommella kuin oiva sälli omin neuvoin sekä mekot että nutut.
Eräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi häneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa, että hän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa. "Mitä hullua!" virkkoi pastori. "Pyydä isältäsi, että saat tulla pyhinä iltapäiväksi minun luokseni, niin opetan minä sinulle latinaa!"
Tuohon isä suostui, poika kävi pyhä-illat, milloin jousi räätälinammatistaan, pastorin luona ja luki latinaa. Viikon varrella hän nousi tuntia aikaisemmin ja kävi levolle tuntia myöhemmin kuin muut ja käytti ne hetket läksyjensä lukemiseen. Siten hän pääsi niin pitkälle, että pastori kahden vuoden kuluttua sanoi hänelle: "nyt voit mennä Porvoosen lukiolaiseksi."
Ja poika läksi Porvoosen, pääsi lukiolaiseksi! luki ja näki nälkää. Isä ja äiti eivät voineet lähettää hänelle muuta kuin kotikutoista sarkaa, josta hän itse sai ommella itselleen vaatteet, mutta jotainhan hänen piti myöskin syödä ja juoda. Hän läksi lupa-aikoina kyliin ja lauloi siellä leipäkakusta tai ruiskappasesta. Jumalisessa kodissaan oli hän oppinut monta virttä, osasipa hän myöskin muita lauluja, ja aina olivat häntä sekä virret että laulut miellyttäneet. Hyviä kylän ihmisiä liikutti kuulla köyhän lukiolaisen laulavan heille, ja he antoivat mielellään hänelle vähän lisää evässäkkiin. Kun hän sitte laski yhteen saaliinsa, huomasi hän ihmeekseen, että oli laulamalla saanut kokoon kolmekymmentä tynnyriä ruista.
Hyväpä se. Olihan sellaisiakin aikoja, jolloin hänen ei tarvinnut nähdä nälkää. Mutta eipä koko ikäänsä käy olla lukiolaisena, täytyy tulla ylioppilaaksikin. Nyt hän jo osasi ruotsia yllin kyllä, mutta mistä saada rahaa, että voisi lähteä Turun yliopistoon lukemaan? Pitikö hänen nyt uudestaan vielä käydä käsiksi saksiin ja neulaan? Ei hän ei halveksinut vanhoja ystäviään, sittemminkin hänellä aina matkustaessa oli neulaa ja lankaa taskussa, joilla itse ompeli nutusta karisseet napit kiinni, mutta saatakoonpa sillä hyödyllisellä taidolla aikaan mitä muuta hyvänsä, niin ylioppilaaksi sillä ei päästä. Elias kuuli Hämeenlinnassa tarvittavan apulaispoikaa apteekkiin; mitäpäs muuta, hän astuskeli sinne ja selitti saavansa kyllä selon latinaisista lääkkeenmääräyksistä. Hänen onnistui päästä apteekkiin, hän oppi tekemään pillerejä ja lusikkalääkkeitä sekä tuli vähitellen yhtä kelvolliseksi proviisoriksi kuin kuka muu hyvänsä.