Säästettyään kokoon pikku summan matkusti hän yliopistoon ja tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin kahdenkymmenen vuoden ijässä ja oli oppinut luottamaan Jumalaan sekä muuten itse auttamaan itseänsä; miksipä hän näkisi nälkää? Heti ylioppilaaksi päästyään alkoi hän johtaa pienempäin poikain lukua ja sillä tavalla ansaita jokapäiväistä leipäänsä. Kovapa työ sekin oli, sillä kun 6 tai 8 tuntia päivässä takoo latinaa laiskain poikain päähän, ei juuri ole enää paljoa halua eikä voimia itse lueskella niinä päivinä. Mutta käydä piti omankin luvun, ja se kävi. Kuluipa kuitenkin koko seitsemän vuotta, ennenkuin tämä ylioppilas tiesi kaikki, mitä hänen tarvitsi tietää voidakseen suorittaa kandidaatin-tutkinnot. Mutta silloin, vähää ennen Turun suurta paloa vuonna 1827, olikin hänen tiensä maailmassa turvattu.

No sinä, joka luet tätä pikku kertomusta, tahdotko tietää, mitä tuli Sammatin pojasta, hänestä, joka lukien istuskeli Isossa Männyssä, joka kuuli honkain laulavan, joka paikkasi Vahterin housut ja josta isänsä tahtoi tehdä räätäliä, joka oppi katkismuksensa ulkoa kahdella kielellä, joka oli liian köyhä käymään Tammisaaren koulua, joka töintuskin pääsi Turun kouluun, kun vastasi rehtorille suomeksi, jonka vielä täytyi sieltä palata saksien ja neulan pariin, joka laulamalla kokosi kolmekymmentä tynnyriä rukiita, päästäkseen näkemästä nälkää Porvoon lukiossa, joka teki pillerejä ja lääkkeitä Hämeenlinnassa säästellessään rahaa yliopiston matkalle, jonka siellä täytyi seitsemän vuotta tehdä enemmän työtä muiden opiksi kuin omakseen, niin, tahdotko tietää, mitä tästä pikku Eliaksesta tuli, joka niin omituisella tavalla sai profeetallisen nimensä?

Minä kerron sen. Hänestä tuli yksi kuuluisimpia ja suurimpia miehiä, kuin koskaan on syntynyt Suomessa. Hänestä tuli lääkäri, kirjailija, professori, virsien sepitsijä ja kielentutkija; eikä siinä kyllä, sillä niiksi voi moni muukin kohota; vaan hänestä tuli se mies, joka etäisistä salomaista etsi ja löysi ne vanhat, kauniit, muualta jo ammoin unhottuneet runot, joissa on Suomen kansan vanhimmat muistomerkit muinaisajoilta, Hän liitteli ne kokonaiseksi ja ikäänkuin lahjoitti kansalle sen muinaisuuden ja antoi sille uutta rohkeutta elää ja katsella tulevaisuutta kohti. Tuskinpa oli massamme yhtään niin köyhää tölliä, ett'ei hänen nimensä olisi siinä ollut tuttu ja rakas; tuskin oli mitään niin etäistä maan osaa, ett'ei hänen kuuluisa kansanlaulu-kokoelmansa olisi siellä ollut tuttu ja ihmetelty oppineiden miesten keskuudessa. Ja kun hän hyvin ijäkkäänä kuoli, kokoutuivat sekä rikkaat että köyhät, ylhäiset ja alhaiset hänen hautansa ympärille osoittamaan kunnioitustansa, niinkuin olisi hän ollut kuningas, eikä ollut tulla loppuakaan kauneista ja kalleista kukka ja lehtiseppeleistä, joita laskettiin haudalle hänen muistonsa kunniaksi.

Mitä muuta vielä tahdot tietää Sammatin pojasta? Sitäkö, miten nöyrä, yksinkertainen, jumalinen ja ihmisystävällinen hän oli kaikessa köyhän syntyperänsä ja suuren nimensä maineessa? Hän ajatteli aina mielessään, että muut olivat tehneet paljon enemmän kuin hän. Hän käveli paljain jaloin kesällä ja hiihteli talvella; hänen pukunsa oli niin yksinkertainen, että missä häntä ei tunnettu, käskettiin häntä kyökkiin palvelusväen pariin istumaan. Hän katsoi itseään aina Jumalan ja kansan palvelijaksi; milloin ei pyhinä sattunut olemaan pappia yksinäisessä Sammatissa, luki hän kirkossa saarnan; ja hän on sepinnyt monta ytimekästä virttä suomalaiseen virsikirjaan. Hän salaa autteli montakin köyhää, oli yhtä lempeä kaikille eikä hänellä ollut yhtään vihamiestä, mutta monta, hyvin monta ystävää. Kas, sellainen mies voi tulla joka pojasta, vaikkapa ei jokainen saakaan niin suurta mainetta.

Jos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä ei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja maailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja koivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa; joka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää, suinkaan unhota sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika oli Elias Lönnrot.

KIRKKONKUKKO.

Nyt alotamme kummallista satua, jota voisi nimittää näin: "hukka ylpeän perii", mutta jokainen ajateltakoon siitä, mitä tahtoo. Ylpeä saattaa olla, vaikka ei olisi muuta kuin vaapukkamatonen; mitäpä kun saa kunnian olla kirkonkukkona.

Oli kerran kirkonkukko, joka istui kovin korkean tornin päässä. Mistä hän oli kotoisin ja miten hän oli tullut niin korotetuksi maailmassa, ei ole helppo sanoa. Arveltiin hänestä, että isänsä ei ollut mikään oikea kukko, vaan puuseppä, joka taisi puusta vuolla kotkia ja lohikäärmeitä, ja niin luullaan hänen pölkystä vuolleen kukonkin ja köydellä vivuttaneen sen tornin päähän, koska kukko oli niin tyyni laiska, ett'ei voinut oppia edes lentämään.

Kenties tämä luulo oli perätön; kenties kukko muinoin oli päällikkönä mahtavan haltijattaren Gilimiliadolgan kanakopissa, mutta nosti ylpeydessään kapinan hallitsijatartansa vastaan, ja rangaistukseksi siitä muutettiin hänet puukukoksi ja kiinnitettiin kirkontorniin. Näitä ei voi kukaan aivan tarkoin tietää. Oli kuinka oli, siinä istui hän tornin korkeimmassa huipussa, paljon korkeammalla kuin korkein huoneenkatto ja korkein puu seitsemän peninkulman alalla. Niin korkealla hän istui, että maa hänen allansa ei näyttänyt pannukakkua suuremmalta, ja ihmiset olivat ikäänkuin kärpäsinä pannukakulla. Hetken aikaa näki kukko niiden siinä hyristelevän, ja sitten ne jälleen karkoitettiin suurella kärpäis-läpsällä.

Kirkonkukko oli hyvin suuri. Hänellä oli korkea, punaiseksi maalattu harja nokan yläpuolella, lautasen kokoiset, viheriäiset silmät ja erittäin tuuhea pyrstö. Vatsaan mahtui hänelle kolme tynnyriä rukiita, niin ahnas oli hän.