Tietysti hän oli hyvin pöyhkeäkin. Koska hän oli niin iso ja istui niin korkealla, ei kukaan hänen mielestänsä ollut niin suuri herra kuin hän itse. Kaikki kukot ovat ylpeät; sen kyllä näkee heidän käytöksestänsä, kun he rikkatunkiolla rehentelevät ja nostavat nokkansa ilmaan, ikäänkuin jokaiselle tahtoisivat huutaa: mikä huitukka sinä olet? Mutta kirkonkukko oli kaikkein pahimpia. Saammepa nähdä, ett'ei semmoisen koskaan käy hyvin. Moni kopea kukko on päänsä menettänyt, kun herrasväkensä on pitoja valmistellut, ja sitten on kukko parka säälimättä kynitty, pantu paistinpannuun ja syöty, niinkuin siipieläin ainakin, kastimen ja marjahillon kanssa.
Ehkä kirkonkukko tiesi, ett'ei hänestä ollut mestattavaksi ja syötäväksi, ja sepä teki hänen muita kukkoja kopeammaksi. Hänellä oli muutama omituisuus, jota usein tavataan tässä maailmassa, nimittäin, että hän aina käänsi pyrstönsä tuulen mukaan. Sillä tavoin taisi hän katsella ympärilleen joka ilmansuuntaan. Mutta mihinpä hyvänänsä hän kurkisteli suurilla, viheriäisillä silmillään, ei hän missään maailmassa nähnyt vertaistansa. Sentähden rupesi hän uskomaan olevansa koko joukon parempi kaikkia muita, ja että koko maailman pitäisi oleman hänelle alamaisena. Hän ajatteli itsekseen näin:
"Minä olen hyvin suuri kukko, erittäin korkeasukuinen ja komea kukko olenkin. Vertaistani ei löydy kukkojen joukossa. Minä olen todellinen keisari-kukko. Tämä kirkko on silminnähtävästi rakennettu vartavasten minun tähteni, sopivaksi sijaksi korkealle arvolleni. Mistä muusta syystä ihmiset joka pyhä kokoutuisivat tänne kirkon ympärille, kuin minua ihailemaan ja palvelemaan. Niin, suuri kukko olen varmaankin, mahtava kukko, sangen korkeasukuinen ja ihmeellinen kukko minä olen."
Mutta korkeasukuisten on toisinaan jokseenkin ikävä, ja niin oli kirkonkukonkin. Lentää hän ei taitanut, työtä hän ei huolinut tehdä ja syödä hänen ei tarvinnut. Mitä oli tekeminen? Hän milt'ei vähän kadehtinut provastin kanoja, jotka joskus tulla teputtelivat tornin juurelle asti ja kuoputtelivat sukkelasti santaa, löytääksensä sieltä jonkun jyväsen.
Eräänä päivänä tapahtui, että varis sattui lentämään kirkon ylitse, aivan likeltä kirkonkukkoa, joka istui siinä äreänä ja ynseänä, suutuksissaan siitä, että kukaan uskalsi lentää niin korkealle kuin hän tahtoi istua.
"Kvaa, kvaa!" vaakkui varis. "Kuinka voit kukkoseni?"
"Brrr!" ärjähti kukko, pyörähti tuulen mukaan ja käänsi pyrstönsä varikselle. "Minusta sinä ainakin saisit sanoa: teidän ylhäisyytenne."
"Kas vaan!" sanoi varis. "No eikö teidän ylhäisyydellenne ajan pitkään tule jotenkin ikäväksi istua noin yksin, mitään tekemättä? Minun mielestäni pitäisi teidän ylhäisyytenne naida."
"Vai minunko naida!" sanoi kirkonkukko. "Mistä löytäisin kanan, niin komean ja korkeasukuisen, jota arvoani loukkaamatta saattaisin kosia?"
"Teidän ylhäisyytenne, olette oikeassa", vastasi varis. "Semmoista kanaa on tosin vaikea löytää, sillä en muistaakseni koskaan ole kuullut puhuttavan kirkonkanoista. Mutta teidän ylhäisyytenne pitäisi kumminkin johonkin työhön ryhtymän. Niin minä teen. Se lyhentää aikaa ja tekee mielen sekä raittiiksi että iloiseksi."