"Työhön!" ärisi kukko ja katsoi ylenkatseella varista. "Korkeat ja mahtavat eivät koskaan tee työtä. Se ei ole soveliasta."
"Vai niin", ajatteli varis itsekseen, kun lensi tiehensä, "sinä ehtimiseen kurkistelet ympärillesi, herra kukko, ja tiedät kuitenkin niin vähän kuinka maailmassa menetellään. Olen usein nähnyt korkeilla ja mahtavilla olevan enemmän työtä ja enemmän huolta kuin alhaisilla maailmassa. Mutta tuommoiset tyhmän pöyhkeät veikaleet kuin sinä, pidätte sitä arvokkaana, joka ei pane kortta ristiin, vaan läpi-laiskana vetkuttelee muitten palveltavana ja ikävystyy päivihinsä. Huomaakin jo, että kirkonkukko on monen sadan vuoden vanha, ja ajattelee aivan niin kuin moni muinoin hänen nuoruudessaan ajatteli. Mutta nyt ymmärretään jo paremmin kuin ennen, että jokaisen pitää työtä tekemän ja oleman ahkera, jos haluaa tulla onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Sitä kukko ei ymmärrä. Sen vuoksi kun on niin tyyni laiska, sanoo hän vaan: 'se ei ole soveliasta'." — Ja niin oikein olikin. Kukko oli laiska ja ylpeä, siinä koko asia. Monta sataa vuotta oli hän tuolla tornin huipussa istunut vähintäkään tekemättä; hän ei ollut edes laulanutkaan. Niin laiska oli hän, että ei ollut paikaltaankaan liikahtanut satoihin vuosiin. Kohtuullinen selkäsauna olisi ehkä virvoittanut häntä uutteruuteen ja työhön. Mutta kuka olisi rohjennut semmoista yrittää? Sitä paitsi oli hän puusta, ja semmoiseen ei mikään vitsa pysty. Saamme kohta kuulla, kuinka hänen kävi.
Eräänä päivänä, kun kukko totuttuun tapaansa istui tuijottain sini-taivasta kohden ja näytti sangen ajattelevalta, vaikka ei paljon mitään ajatellut, niin näki hän ihmeekseen suuren väkijoukon kirkon ympärillä. "Mitähän tuo merkinnee", ajatteli hän, "eihän tänään pyhä ole?" Pian hän kuitenkin sai siitä selvän.
Se oli mainio nuoralla-tanssija, Karamatti nimeltään, joka oli nuoran jännittänyt kirkontornin ja tapulin välille. Nuoralla hyppi pieni poika ja pieni tyttö; he hyppelivät vastatusten, tehden mitä kummallisimpia käännöksiä. "Vai niin", ajatteli kukko, "eikö tuo muuta ollut? Minä luulin sen olevan jonkun uuden juhlallisuuden, jota nuo tyhmät ihmiset taas täällä viettäisivät minun kunniakseni."
Mutta yht'äkkiä heitti pieni Karamatti sormisuukkosen kansalle ja kiipesi kuin kissa ylös kirkontornia myöten, sillä vanhastaan oli rautapuikkoja lyöty tornin kattoon toinen toistansa ylemmäksi. Näitä myöten kiipesi nyt pieni Karamatti yhä korkeammalle ja tuli viimein lähelle kukkoa. "Hohoo", ajatteli kukko ja näytti vimmatun vihaiselta. Mutta Karamatti ei ollut tuosta millänsäkään, vaan heilaus vain ja yhdellä hyppäyksellä oli hän kukon selässä, istui siihen ratsastamaan ja huusi kaikin voimin: "Hopsan heponi! Hei hopsan heponi!" Nytkös kukko sai suuret silmät. Hän piti tätä kaikkea äärettömänä loukkauksena, hän, joka siinä kopeana istui eikä pitänyt ketään koko maailmassa vertaisenansa. Ja nyt tuossa istui pieni poika nulikka ja piti häntä kannuskurissa, huutaen: "hei hopsan heponi!"
Ensin kukko luuli koko kirkon hajoavan kummastuksesta, kun tämmöistä hävyttömyyttä tapahtui. Mutta kirkko pysyi kauniisti paikoillaan, ja nyt kukko rupesi kovin masentuneena käänteleimään, väänteleimään joka taholle. Mitä oli tekeminen? Hän oli ollut niin laiska, ett'ei ollut oppinut lentämään eikä laulamaan, ja nyt sai pitää hyvänänsä sen kolauksen, jonka hänen ylpeytensä sai, kun koko kansa alahalta huusi: "hyvin, hyvin, oivallisesti", ja katsoi sitä oikein sukkelaksi, että pieni Karamatti piti kirkonkukon kannuskurissa.
Niin tässä maailmassa käy: jos joku on laiska ja ylpeä, tulee vihdoin viimein pieni Karamatti ja pitää häntä kannuskurissa. Usko pois se.
Mutta kirkonkukko ei tullut siitä paljon viisaammaksi. Tuolla istui hän tornin huipussa vuosikaudet peräkkäin; polvi polvelta ihmiset tuolla alahalla kirkossa veisasivat virsiänsä Jumalan kunniaksi, elelivät aikansa ja vaipuivat hautaan, ja uusia ihmisiä tuli sijaan, ja he veisasivat samoja vanhoja virsiä samassa vanhassa kirkossa. Mutta kukko istui aina vain yhtä laiskana ja ylpeänä tornin huipussa, yhä odottaen, että viimein kuitenkin joku ihmeellinen onni olisi häntä kohtaava, hänen suuren isoisuutensa tähden. Kenties toivoi hän tulevansa kullatuksi kirkkaimmalla kullalla, jotta loistaisi kuin aurinko, taikka odotti hän tulevansa julistetuksi koko maailman kukkojen suur'sulttaaniksi. Niin, kukapa sen niin tarkoin tiesi? Hän odotteli odottelemistaan, vaan ei tuota toivottua onnea kuulunutkaan.
"Toivossa aika kuluu", niin kukonkin. Viimein tuli hän kovin vanhaksi ja lahonneeksi, niin että kappale kappaleelta putosi hänestä, kun tuuli kävi. Eräänä päivänä oli kova myrsky. Tuulen puuska kulki vinkuen kirkon yli, puhalsi maahan kukon tornin huipusta ja vei sen halki ilman muassansa järveen. Siellä sai nyt kukko, pyöreyksissään oudosta matkastansa, vihdoin viimeisen kerran katua, ett'ei ollut oppinut lentämään ja laulamaan. Sillä jos hän olisi sitä taitanut, ei hän olisi pudonnut järveen, vaan olisi sen sijaan lentänyt raastuvan katolle ja siellä laulanut niin, että maistraatti ja koko kaupunki olisi ihmetellyt. Mutta nyt vei tuuli hänet järveen, ja aallot ajelivat häntä sinne tänne, niin että hau'it ja ahvenet töllistäen ihmettelivät, mikä merikummitus tuo oli.
Viimein aallot hänet viskasivat rannalle, ja siihen jäi hän makaamaan.