Rannalla oli pieni mökki, ja siinä asui vanha eukko, jolla oli kaksi lasta, tyttö ja poika. Eräänä päivänä lapset rakensivat rannalle pieniä sulkuja, ikäänkuin kammioiksi kalasille, jotka niihin uiskentelivat tullen mennen. Kun nyt lapset kulkivat vähän matkaa pitkin rantaa, kiviä kokoilemassa, löysivät he kirkonkukon, tuon vanhan vaivaisen, joka siihen aikaan oli varsin surkean näköinen. Laineet olivat kokonaan huuhtoneet maalin hänestä, ja kiviä vasten hankautuen oli hän menettänyt sekä nokkansa että pyrstönsä.
Lapset sanoivat: "nyt ei ole hätää. Äiti aina valittaa varisten ja varpusten vahingoittavan hernemaatamme. Mutta tästäpä saamme hyvän peljättimen. Juoskaamme hakemaan köyttä, niin vedetään tuo suuri rötkäle hernemaalle. Ja niin nyt kukko vanhoilla päivin pystytettiin aidan seipääsen varisten peljättimeksi hernemaalle, eikä toivomistakaan enää tulla kullatuksi ja julistetuksi kaikkein maailman kukkojen suur'sulttaaniksi. Tapahtuipa silloin, että varis tuli lentäen, ja sattui juuri olemaan sama varis, joka kerran kukon hyvinä päivinä oli häntä kutsunut teidän ylhäisyydeksenne. Hui! nyt huomasi varis peljättimen ja lensi pakoon minkä siivet kannattivat. Mutta lentäessään sattui hän taaksensa katsomaan ja tunsi vanhan tuttavansa. 'Kvaa, kvaa!' vaakkui varis. 'Kas vaan, teidän ylhäisyytenne, olette tullut varisten peljättimeksi! Niin, niin, ylpeys sen teki; niin tässä maailmassa käypi'."
"Ole vaiti!" rääkkyi taitava korppi, joka istui siinä likellä petäjän kannolla. "Kukko raiska on ollut laiska ja ylpeä, ja sentähden on hänen käynyt huonosti. Nyt on hän vanha ja onneton, ja vanhoja ja onnettomia ei saa pilkata. Kuka tietää, kuinka itse kullekin voi vanhoilla päivillä käydä."
Tämän kaiken kuuli kirkonkukko. Mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, sillä hän oli nokattomana ja pystytetty aidan seipääsen. Siinä hän luultavasti istuu vielä tänäkin päivänä.
KAIKU.
Salissa metsän soma
Istuupi tyttönen,
Hän matkii alinomaa
Puheita ihmisten.
Hänellä huntu hohtava
Ja kruunu kullan loistava,
Mut vuoren taakse kätkee
Hän aina kasvonsa.
Sun kotis, laps, on metsä,
Mä varmaan tiedän sen,
Ja vastaamatta et sä
Vain ole puheesen.
Kohdalla tuolla Korpelan
Mä näin sun huntus hohtavan,
Sun silmiäs en nähnyt,
Mut äänes kuulinhan.
Ken olet tyttö? Lienet
Sä lapsi kuninkaan?
Sä mainitakin tiennet,
Mist' opit matkimaan?
Keneltä ruman tavan sait,
Ett' aivan ajatusta pait'
Sä myötään jatkuttelet,
Etk' yhtään pysy vait?
On puheenlahja oiva
Jumalan antama,
Hänelle siit' on soiva
Korkeinta kiitosta.
Kas pienin lintu laulullaan
Ylistää Luojaa laadullaan,
Ja sydämmensä tunteet
Niin saattaa sointumaan.
Kun luonto kokonansa,
Ihmiset, eläimet,
Käsittää pakinansa,
Siit' ovat tietoiset,
Mitenkä yksin olet sä
Semmoinen kielenpieksäjä,
Jok' ajattelematta
Vaan päästät ääniä?