En, kaiku pienokainen,
Mä sua moitikkaan,
Mut älä muita vainen
Viekoita matkimaan.
Mä muutoin sinut ilmaisen.
Tuo pilvi, joka vuorien
Ylitse liitää, kertoi
Tarinan tämmöisen:
Olipa tyttö parka
Lepakkomielinen,
Hän oli löyhä, arka
Ja liukaskielinen.
Aamusta iltaan suunsa soi,
Hän todet, valheet ilmi toi,
Ja näppärästi kyllä
Hän kielitellä voi.
Hän, tietkääs vielä mitä,
Prinsessa olikin,
(Ja semmoisilta pitää
Odottaa enemmin).
Mit' tuhmaa valtakunnassa
Tapahtui, sitä halulla
Hän kielitteli muille
Ilolla, innolla.
Prinsessa koulutyötään
Pilana piti vaan;
Ja suu se hällä myötään
Lörpötti lorujaan.
Mut vaikka pysyi tuhmana,
Niin päässään piti kruunua
Eik' opettajatarkaan
Rangaissut vitsalla.
Ja haltiatar oli
Prinsessan kummina,
Hän opettamaan tuli
Tytölle Aapista;
Mut neuvot meni tuulehen,
Hän puhui aina loruten.
Eik' yhtään vaiennunna
Tuo pikku suukkonen.
Vaan vihdoin kuinkas kävi!
Vihainen kummi on,
Kun tyttö lörpöttävi,
Hän ryhtyy keinohon.
Hän tuli, tarttui prinsessaan,
Talutti metsään taajimpaan,
Taa kukkulain ja vuorten,
Perälle erämaan.
Nyt kaikuna hän siellä
On raukka yksinään,
Mut suunsa nytkin vielä
Loruilee yhtenään.
Jos mitä sattuu kuulemaan,
Hän siihen valmis vastaamaan,
Vaikk' ymmärrä ei mitään
Mihinkään asiaan.
En sua kaiku parkaa
Mä henno moittia,
Kun tietämättäs karkaa
Sun' suustas sanoja.
Sä matkit ukonpauhinaa,
Ja linnun sulo laulelmaa,
Ja lasten rallatusta
Lehdoissa, rannoilla.
Laps nuori, ihanainen,
Sä luonnon ääni oot,
Sen tunteet aina vainen
Laulunas kaikukoot!
Ah jospa voisit tulkita
Vaan luonnon sopusointua,
Etk' ilman tuuleen laskis
Vaan turhaa humua!