Mutta se ei ollut lämpimän takia, vaan siitä syystä, että haavan lehti nyt oli käsittänyt mitä se ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt, nimittäin mitä Jumalan ylistäminen on. Sitä vartenpa sekin oli maailmassa olemassa. Se oli nähnyt niin paljon, kevään ja kesän, syksyn ja talven, se oli nähnyt kirkkaimman auringon ja pimeimmän yön, suloisimman kukoistuksen, katkerimman hädän, eikä kuitenkaan ollut ymmärtänyt kaikissa nähdä Jumalan pyhää tahtoa. Sentähden oli haavanlehti aina ollut suruissaan, levotonna, vavisten kukoistuksensakin kauneimpina kevätpäivinä; mutta nyt se ymmärsi kaikki; nyt se ei surrut enää, nyt se oli onnellinen, nyt se taisi mielellään kuolla. Sentähden se loisti kuin kirkas kulta; kuinkapa se toisin olisi voinutkaan tehdä?
Vieläkin on lehti raamatun lehtien välissä, että myöskin vähäinen, kuihtunut ja kauan sitte unhotettu voisi kiittää Jumalaa. Ja kun toukokuun tuuli ensi kerran taas laulaa haavan latvassa: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, jokainen lehti on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella, tuhannella kielellä kiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä", silloin noista tuhannesta, tuhannesta vapisevasta lehdestä ei ole ainoatakaan, joka ei ymmärrä mitä luojansa kiittäminen on; he tietävät sen kaikki ja tällainen on taru kuihtuneesta haavan lehdestä.
AHDIN LAHJA.
Kerran oli kalastaja, Lohi-Matti. Hän asui suuren meren rannalla, niin tietysti, missäpä hän muualla olisi asunut. Ja hänellä oli myöskin vaimo, nimeltä Lohi-Maija, ja mikäpä hänen nimensä muu olisi ollutkaan. He asuivat talvella pienessä tuvassa manteren rannassa, mutta muuttivat keväällä punertavalle kalliokarille meren keskelle ja oleskelivat siellä koko kesän aina syksyyn asti. Siellä heillä oli vielä pienempi tölli, ovessa puusalpa lukon sijasta, uuni suurista kivistä kyhätty, tuuliviiri ja väkkärä katolla.
Sen kallioluodan nimi oli Ahtola eikä se ollut kaupungin toria suurempi. Kiven raoissa kasvoi siellä pikku pihlaja ja neljä leppäpensasta; ja miten nekään olivat sinne joutuneet, on vaikea tietää; ehkäpä ne oli kuljettanut syystulva. Lisäksi kasvoi karilla vielä muutamissa mättäissä sametinkaltaista ruohoa, muutamia ruokoja ja kaisloja, kaksi keltakukkaista pietar-yrttiä, neljä korkeaa, punakukkaista horsmaa ja yksi kaunis valkoinen kukka, jota sanotaan tähtimöksi (trientalis europaea). Mutta harvinaisinta kaikesta oli ruoholaukka, jota Lohi-Maija oli vartavasten istuttanut kolme turvetta vuoren koloon, niin että kallio oli suojana pohjoispuolella ja aurinko lämmitti vapaasti etelästä päin. Eihän siinä paljo ollut maustintarhaa, mutta kylliksi kuitenkin Lohi-Maijalle.
Kaikkia hyviä asioita on kolme, ja sentähden Lohi-Matti vaimoineen pyyteli keväällä lohta, kesällä silakkaa ja syksyllä siikaa. Jos oli kaunis ilma ja hyvä tuuli, purjehtivat he lauantaina kaupunkiin, möivät tuoreet kalansa ja kävivät pyhänä kirkossa. Mutta usein sattui niinkin, että he elivät monta viikkoakin yksikseen Ahtolan karilla, näkemättä muuta kuin pienoista koiranrakkiansa, jolla oli muhkea nimi Prinssi, sekä mättäitä, pensaita, ja kukkia, kaloja ja kalalokkeja, myrskypilviä ja vaalakan sinisiä aaltoja. Sillä tämä luoto oli aivan aavan meren laidassa, jossa ei peninkulmaa lähempänä ollut ainoatakaan vehreää saarta eikä ihmisasuntoa, ainoastaan siellä täällä punertava kari niinkuin Ahtolakin, yöt päivät kestämässä laineiden loisketta ja kuohua.
Lohi-Matti ja -Maija olivat hiljaista, ahkeraa väkeä, elivät Prinssinsä kanssa kolmen kesken iloisina ja tyytyväisinä köyhässä töllissään ja pitivät itseään rikkaina, kun saivat suolatuksi niin monta silakka- tai muuta kalanelikkoa, että voivat tulla toimeen yli talven ja saivat lisäksi myöskin vähän lehtitupakkaa ukon piipun varalle ja muutaman kahvinaulan mummolle, joka pani höysteeksi ja maun parantamiseksi sen sekaan kaksi vertaa paahdettuja ohria ja sikuria. Oli heillä sitä paitsi voita, leipää, kalaa, kaljapuolikko ja piimälekkeri; mitäpä he muuta tarvitsivatkaan.
Kaikki olisi nyt ollutkin oikein hyvin, ell'ei Lohi-Maijaa olisi kiusannut salainen himo, joka ei hänelle antanut yhtään rauhaa. Hän mietiskeli vuodet päästänsä, miten hän rikastuisi niin paljon, että kerran toki saisi oman lehmän.
"Mitä sinä lehmällä teet?" sanoi Lohi-Matti. "Eihän se jaksa uida näin kauas eikä se sovi meidän veneesemmekään, ja milläs muulla tavalla me sen tänne karille saisimme. Ja vaikkapa tuon saisimmekin, niin eihän täällä ole millä sitä elättää."
"Vai ei! Onpas täällä neljä leppäpensasta ja kuusitoista ruohomätästä", arveli Lohi-Maija.