"On, on, miks'ei!" nauroi Lohi-Matti. "On täällä myöskin kolme ruoholaukka-turvetta. Voithan elättää lehmän ruoholaukalla."
"Kaikki lehmät pitävät paljon suolaisesta silakasta", mutisi mummo.
"Prinssikin syö mielellään kalaa.."
"Sepä olisikin vielä näkemättä!" sanoi ukko. "Ei, ei se käy; se lehmä tulisi kalliiksi, jos sitä pitäisi syöttää suolaisilla silakoilla. Prinssin kyllä jaksaa niillä syöttää, sehän tappelee kalalokkien kanssa siitä, mitä jää, kun me ruokomme silakat. Jätä sinä vain koko se lehmä mielestäsi, hyvä on näinkin!"
Lohi-Maija huokasi. Hän ymmärsi ukon olevan oikeassa, mutta eipä hän kuitenkaan saanut lehmää haihtumaan mielestään. Vanha piimä ei enää oikein maistunut kahvikermana. Lohi-Maija ajatteli tuoretta kermaa ja tuoretta kermapiimää; ne ne vasta olisivat suurin autuus tässä maailmassa.
Eräänä päivänä, kun ukko ja mummo puhdistelivat silakoita rannalla, kuului Prinssi haukahtelevan, ja kohta sen jälkeen näkyi kauniisti maalatussa veneessä kolme valkotakkista nuorta herraa purjehtivan vanhuksien kalliosaarta kohti. Herrat olivat ylioppilaita, jotka huviksensa purjehtelivat pitkiä matkoja ja nyt tulivat maalle saamaan jotakin tuoretta eväänsä verestimeksi. "Tuokaas kermapiimää!" huusivat he.
"Kunpa sitä kellä olisi!" huokasi Lohi-Maija.
"No, antakaa sitte kannu nuorta maitoa", sanoivat ylioppilaat. "Mutta aivan kuorimatonta."
"Niin, kunpa sitäkään olisi!" huokasi Lohi-Maija vielä syvempään.
"Mitä hullua? Eikö teillä ole lehmää?"
Lohi-Maija oli vaiti. Hänen mieleensä koski liian syvälle semmoinen omantunnon kysymys ja siihen vastaaminen.