"Lehmää meillä ei ole", vastasi Lohi-Matti, "mutta jos tahdotte hyviä savustettuja silakoita, niin saatte niitä parin tunnin kuluttua aivan lämpöisinä."
"No, toimittakaa sitte niitä", sanoivat ylioppilaat ja kävivät kursailematta istumaan kiville sekä sytyttivät paperossinsa ja piippunsa. Viisikymmentä hopeanvalkoista silakkaa pujotettiin vartaasen riippumaan savustusuunin päälle.
"Mikä tämän meressä uiskentelevan pikku kiven nimi on?" kysyi eräs herroista.
"Ahtola", vastasi ukko.
"No, mikä teillä sitte on hätänä, kun asutte merenjumalan talossa?"
Lohi-Matti ei ymmärtänyt sanaakaan. Milloinpa hän olisi Kalevalaa lukenut tai oppinut tuntemaan esi-isäin jumalia. Mutta ylioppilaat sen asian selittivät.
"Ahti", sanoivat he, "on mahtava kuningas; hän asuu talossaan Ahtolassa kallion vieressä syvällä meressä, ja hänellä on yllin kyllä kaikenlaisia kalliita aarteita. Hän se vallitsee kaikkia kaloja ja muita meren eläimiä; hänellä on hyvin kauniita lehmiä ja kaikkein nopeimmat hevoset, ja ne syövät merenruohoa meren pohjasta. Ken on Ahdin suosiossa, hän pian pääsee rikkaaksi; mutta pitää kuitenkin olla varoillaan, ett'ei millään tavalla suututeta häntä, sillä Ahti on hyvin muuttuvainen luonteeltaan ja vähästä pahastuva. Hän voi suuttua pienestä kivestäkin, joka veteen viskataan, ja silloin hän ottaa antimensa takaisin, nostaa merelle myrskyn ja vetää purjehtijan alas syvyyteen. Ahdilla on myöskin kaikkein kauneimpia neitosia, jotka kantavat hänen kuningattarensa Vellamon liepeitä ja kampaavat hänen pitkää tukkaansa sekä kuuntelevat ruohokossa, kun heille soitellaan…"
"Ah, Näkki!" sanoi Lohi-Matti. "Oletteko te herrat nähneet kaiken tuon?"
"Melkeinpä kuin ihan itse nähneet", sanoivat ylioppilaat. "Se on painettuna, ja kaikkihan painettu on totta."
"Mitä vielä", sanoi Lohi-Matti ivallisesti. "Sittepä olisi eilen pitänyt olla kaunis ilma, sillä almanakassa sanotaan 'selkeätä', mutta eilenpä tuulikin ja satoi kuin kaatamalla."