"Abessinian kuningas on narri", vastasi kuningas, "mutta sinä olet vielä suurempi narri kuin hän. Mitäpä iloa minulla olisi sen miehen hirtättämisestä savuun tai hänen kansansa myömisestä orjiksi? Savu minulle pakkautuisi kurkkuun, ja mistä minä saisin ruokaa elättääkseni niin monta orjaa? Vai luuletko minun rupeavan elättämään heitä konvehteilla?"
"Ei, herra kuningas", sanoi kolmas viisas mies; "sinä olet itse viisain mies valtakunnassasi; eläös tuhat vuotta! Koska sinulla jo on kaikki, mitä makeaa ihmissydän haluaa, niin julista kunniasi, valtasi ja rikkautesi kaikelle kansalle. Pukeudu purpuraan, käy istumaan kultaisella valtaistuimellesi, kokoo ympärillesi kaiken maailman kansat ja ota vastaan heidän kunnioituksensa! Usko minua, se on makeampaa kuin hunaja, taatelit ja marmelaadit."
"Menkää tiehenne!" sanoi kuningas. "Mestarikokki, anna heille kullekin pumpernikkeli! Tehköön se heille yhtä pahaa kuin minulle. Minä en ole ummistanut silmiäni seitsemään yöhön."
Mestarikokki antoi viisaille miehille kolme pumpernikkeliä, heidän täytyi lyödä otsansa lattiaan, kiittää ja syödä; mutta pumpernikkelit tarttuivat heille kurkkuun. Koko hovi nauroi, mutta kuningas läksi tyytymättömänä pois, eikä hän mistään löytänyt sitä, joka olisi ollut makeaakin makeampi. Ei hän voinut mennä sadan puolisonsa luo kuulemaan heidän riitelemistänsä; ei hänen tehnyt mieli hävittämään kokonaista kansaa ontuvan aasin tähden, ja mitä iloa olisi tullut siitäkään, jos olisi kuin kolho istuutunut purpurapuvussa koko maailman ihmeteltäväksi? Sitä paitsi oli hänellä vielä monta kaunista konvehtirasiaa jäljellä; mitä piti hänen tekemän niille, kun koko hänen hovinsa oli kyllästynyt makeisiin niinkuin hän itsekin?
Ilta oli tulossa kuuman päivän perästä, aurinko alkoi vaipua, se oli laskeutuva juuri kello kuusi. Kuningas istui yksin ajatuksiinsa vaipuneena kauniissa puutarhassaan. Suihkukaivot lorisivat, mantelipuut kukoistivat, viikunapuun varjo kasvoi yhä pitemmäksi hiekkakäytävällä. Oli niin suloista ja rauhallista, että kuningas alkoi mietiskellä itsekseen, ett'eiköhän tämä kaunis, onnellinen iltahetki vain ollutkin makeampi Landrinin ja Montpensierin karamellejakin.
Astuipa siihen köyhä kristitty orjavaimo, taluttaen kädestä pientä nelivuotista poikaansa. Äiti ja lapsi näyttivät molemmat väsyneiltä, he olivat astuneet pitkät matkat ja nyt eksyneet puistoon etsiessään yösijaa hovista. Kuningas oli hyväsydämminen, hän ymmärsi heillä olevan nälän, ja hänelle johtui jotakin mieleen. "Orja", sanoi hän palvelijalleen, joka vähän matkan päässä odotteli hänen käskyjänsä, "tuo tänne niin monta suurinta konvehtilaatikkoa, kuin vain kantaa jaksat!"
Orja läksi ja toi pian neljä suurta laatikkoa kaikenlaisia makeisia.
"Asettele, mitä niissä on, tähän ruohopenkille!" sanoi kuningas palvelijalleen. Vaan itsekseen hän ajatteli: "tuo köyhä vaimo ja hänen lapsensa eivät ole elämässään edes aavistaneetkaan näin erinomaisia herkkuja. Katsotaanpas, miten he niitä halulla syövät."
"Syökää niin paljon, kuin mielenne tekee!" sanoi kuningas vaimolle ja pojalle, joka jo oli istahtanut lepäämään ruohokkoon penkin viereen. Äiti taittoi palasen sokurileivästä ja antoi pojalle. Poika piti sitä kädessään, mutta ei vienyt suuhunsa.
"Ah, kyllä ymmärrän", sanoi kuningas; "poika on janoissaan, kun on astunut niin pitkän matkan auringon paahteessa. Orja, tuo raikasta vettä lähteestä! Tosiaankin on jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja se on kovan janon sammuttaminen."