Poika sai vettä ja joi, mutta ei kuitenkaan syönyt mitään noista monista makeisista. Kuningas huviksensa tarjosi omalla ylhäisellä kädellään hänelle kaikkia paraita tavaroita, niin että pojan ympärille viimein kasvoi kokonaiset kasat makeisia. Mutta söikö hän? Eipä suinkaan. Kyllä hän välistä ojensi kätensä jotakin erittäin houkuttelevaa hyvää ottamaan, mutta ei hän sitä nähnyt; hänen silmänsä kävivät yhä sumuisemmiksi ja pienemmiksi, ja viimein ne kokonaan painuivat yhteen ja pienokainen nukkui, pää ruohopenkkiä vasten, niinkuin nukutaan raskaan päivän jälkeen, kun on hyvä omatunto ja lapsen levollinen mieli.
"Mitä?" sanoi kuningas. "Nukkuiko hän?"
"Niinpä näkyy", vastasi äiti.
"Ja kaikkiko jätti nämä hyvät herkut koskematta?"
"Niin, herra. Onpa jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja se on lapsen uni."
"No, sitähän minä juuri olen etsittänyt kolmesta maanosasta, eikä ole onnistunut sitä löytää!" sanoi kuningas hyvin ihmeissään. "Uniko! Mitä sanotkaan? Minä en ole nukkunut hiukkaakaan seitsemään yöhön."
"Olkaa kuin lapsi, herra kuningas, niin kyllä sen heti ymmärrätte?"
"Mitä nyt? Enkö ole ollut kuin lapsi? Onko kukaan koulupoika tai tyttö ollut ahneempi makeisille kuin minä, itse kuningas? Ja kuitenkin, vaimo, sanon minä sinulle, ett'en ole seitsemään pitkään yöhön saanut rahtuakaan unta silmiini."
"Ah, herra kuningas, ei lapsen ahneus tuo meidän silmiimme suloista unta, vaan lapsen sydän, hyvän ihmisen työ, rukous ja kohtuullinen elämä. Me täyskasvuiset ihmiset tiedämme yhden asian, joka on vieläkin autuaallisempi kuin lapsen makea uni, ja se on syntein anteeksi saaminen. Mutta makaava lapsi on rauhoitettu, se makaa enkelien suojeluksessa."
"Orja!" huusi kuningas.