Vaan ihmistuntehet, muistelotkin
On meilläkin rinnassamme;
Et lannista niitä, jos kytkisitkin,
Ei seuraa ne aistimiamme,
Ja miettehet entävät vihantahan
Ja vapauteen
Ja lapsuusaikaan,
Sinitaivahasen sekä Jumalahan.
SEPPÄ.
Puh!
Palje puhkuen huohottaa,
Ilma ahjohon purskahtaa.
Tuli syö syden: kuumuus karttuu,
Pidit kuumahan rautaan tarttuu.
Puh! Puh!
Säen lens ulos pimeään.
Tuuli — kas! — tään
Mutkistaa;
Vilkkuin se vaihtuu,
Herjeten haihtuu;
Sokko yö ylös tuijottaa.
Naks!
Seppä on ylispuolellaan
— Paita nokinen — lämmin vaan.
Niinkuin lehtiä puusta, lähti
Valkoraudasta moni tähti.
Niks! Naks!
Palje seisovi, tult' ei näy,
Moukari käy…
Veitsekskö vaan,
Metalli, sulla
Mieli on tulla?
Miekaks, suojaksi synnyinmaan?
Ah!
Seppä mestari miehuisin,
Kirveeks tulla mä tahtoisin,
Kaataa puita, jos saisin luvan,
Laittaa äidin ja pojan tuvan…
Pah! Kah!
Pohja, terä jo ilmautuu,
Silmä ja suu.
Mars! vetehen!
Soh, upoksissa!
Sylje kuin kissa!
Äiti hän vartoo puurollen.
POIKA PERNAJASTA.
Kristian Tyrannin aikana oli eräs Olli Simonpoika niminen köyhä kalastaja, joka asui Särkilahden alueella Pernajan pitäjässä nykyisten kaupunkien Porvoon ja Loviisan välillä. Suomenlahden siniset vuonot tunkeutuvat täällä niemien, saarien ja metsäkumpujen väliin, jotka tuuheilla kuusillansa kurkistavat veden pintaan.
Olli Simonpojalla oli poika, jolle oli annettu pääenkeli Mikaelin nimi, sillä isä oli urhoisa soturi, joka nuorena ollessaan oli taistellut maan vihollisia vastaan. Nyt oli hän pannut pois miekan ja joutsen ja tarttunut airoihin, ottaakseen meren lohia vangiksensa. Siihen aikaan kärsi maa paljon väkivaltaa, sillä Kristian Tyrannin sotalaivastot saaliinhimoisina vierailivat meren rantamilla ja hävittelivät taloja ja kyliä. Torsby, jossa Olli kalastaja asui, oli myös kärsinyt vihollisten ryntäyksistä; Olli isä toivoi, että hänen pojastansa oli tuleva sankari, joka kerran vapauttaisi maan ja jaloin polkisi lohikäärmeen; siksipä antoikin hän kastaa poikansa Mikaeliksi.
Tuskin oli Mikael kasvanut niin suureksi, että voi nostaa isänsä miekkaa, kun isä antoi jo hänen koettaa jousta virittää. Mutta aikaa tarvittiin, ennenkuin heikot käsivarret kasvoivat niin voimakkaiksi, sillä joutsi oli luusta ja teräksestä, tarvittiin täysi miehen voima sitä virittämään.
"Mikku", sanoi isä, "odottakaamme vielä vähän aikaa, ennenkuin jousta jännitämme, mutta sinä voit koettaa tapparata, joka riippuu tuvassa sänkyni yläpuolella. Lyö poikki tämä leppä yhdellä lyönnillä."