Poika otti tapparan, tähtäsi leppään, joka oli käsivarren paksuinen ja katkasi sen poikki yhdellä ainoalla lyönnillä.
"Niin luulinkin", sanoi isä. "Sinussa on ainetta aimo mieheksi, ja kunhan tulet päätäsi pitemmäksi, niin saat jännittää minun joutseni Kristian Tyrannia vastaan. Siihen asti saat soutaa suurta kalavenhettäni, sillä siitä reippaat pojat saavat rautaiset käsivarret."
Mikael poika ajatteli niinkuin isäkin, että mikään maailmassa ei ole parempi kuin voimakkaat kädet, hyvä teräsjoutsi ja oiva tappara. Mutta sattui eräänä päivänä, että poika pääsi isänsä mukana kirkkoon. Siellä oli komeaa: pyhienkuvia, suitsutusta, latinaisia rukouksia ja latinaisia messuja, niinkuin katolisella ajalla tapana oli.
"Minä en ymmärrä mitään", sanoi poika. "Mitä ne laulavat?"
"Latinaa", sanoi isä. "Mitäs muuta se voisi olla? Jumalalle ei saa puhua muulla kuin latinan kielellä."
"Eikö Jumalalle saa suomeksi puhua?" kysyi taas poika, sillä hän ja suurin osa kansaa puhuivat suomea, ja hänestä tuntui ihmeelliseltä, että Jumalalle ei saisi puhua kukin omalla kielellään ja että Jumalan vastauksiakaan sitte ei ymmärtäisi.
"Jumala ei ymmärrä suomea", vastasi isä. "Jumala ei ymmärrä mitään muuta kuin latinaa."
Pojasta tuntui hyvin kummalliselta, kun Jumala oli niin taitamaton, mutta hän ei uskaltanut enempää kysellä.
Kun messu loppui, meni isä sakastiin, hänellä oli papille asiaa, ja poika seurasi häntä, Siellä pöydällä oli jokin suuri ja komea esine, jossa oli outoja, mustia viivoja ja kirjavia kuvia. "Mikä se on?" kysyi poika.
"Se on kirja", sanoi isä.