"Kirja? Mikähän kirja on?" Poika ei ollut eläissään nähnyt kirjaa. Hän tunkeusi lähemmäksi ja sai tarkastella tuota ihmeellistä esinettä, jota nimitettiin kirjaksi. Se oli sellainen, jota nykyään sanotaan levykirjaksi eli "foliantiksi", suuri, paksu kirja, jossa oli kummallisia kirjaimia, sinisiä, keltaisia, viheriäisiä, punaisia ja joskus mustiakin kirjaimia. Kirjan syrjällä eli maalatutta pyhäinkuvia, kultakehät päiden ympärillä. Meidän maassamme oli siihen aikaan ainoastaan yksi ainoa painettu kirja, se oli Saksassa painettu, latinan kielinen messukirja. Kaikki muut kirjat olivat käsikirjoituksia, ja ne olivat kalliita ja harvinaisia, sillä sellainen kirja maksoi yhtä paljon kuin hyvä talonpoikaistila.
"Mitä nuo käyrät viivat merkitsevät?" kysyi poika.
"Ne ovat kirjaimia. Niiden piirtämistä sanotaan kirjoittamiseksi ja selittämistä lukemiseksi."
"Saanko minäkin oppia kirjoittamaan ja lukemaan?"
"Et, sitä eivät osaa muut kuin papit."
"Minä tahdon tulla papiksi", sanoi poika.
"Kaikkea vielä!" nauroi isä. "Ensinhän sinun pitäisi osata puhua latinaa."
"Onko se niin vaikeaa, isä?"
"Niin, varmaankin se on vaikeaa, koska se on Jumalan kieltä; ja sitä pitääkin oppia koulussa."
"Minä tahdon käydä koulua, isä, ja oppia latinaa. Mutta kunhan tulen papiksi, rukoilen Jumalaa Suomen kielellä, ja joll'ei Jumala minua kuule, sanon minä hänelle latinaksi: 'rakas herra Jumala, opettele suomea puhumaan, että jokainen ymmärtäisimme, mitä sanot'."