Pappi, joka tämä kuuli, taputti poikaa ystävällisesti olkapäälle, sanoen: "Mikkoseni, sinä puhut ymmärryksesi mukaan. Saarnattuhan on kirjoitettu kreikan ja latinan kielellä; kuinka Jumala toista kieltä puhuisi, kuin mitä hän raamatussa on puhunut? Mutta eihän sinulle ole mahdotonta päästä kouluun ja tulla papiksi. Minä tahdon puhua siitä isäsi kanssa."
Isä vastasi asiaan nyreästi, että poika oli saanut pääenkelin nimen, tullaksensa kansansa urhoksi. Sitä varten hänen ei tarvinnut lukea, kirjoittaa eikä latinaa osata.
"Hänestä voi tulla Jumalan ja kansansa soturi toisilla aseilla kuin miekka ja joutsi", arveli pappi.
Joku aika sen jälkeen, eräänä myrskyisenä päivänä, kulki pappi rannalla, keskustellen Viipurin koulun mainion rehtorin, Johannes Erasmin kanssa, joka oli hänen luonaan vieraana. He uskoivat toisillensa murheensa huonoista ajoista, Kristian Tyrannista ja Tukholman verisaunasta sekä kauheasta kerettiläisestä Martti Luteruksesta, joka tahtoi hävittää paavinvallan ja antaa kaikkein ihmisten Raamattua lukea. Tätä puhuessaan näkivät he ulapalla kalastajavenheen aaltoja vastaan taistelemassa. Venheellä oli kova vastatuuli; purjeet oli täytynyt panna kokoon, koska ei voitu risteillä tuossa kapeassa kulkuväylässä. Venhettä souti poikanen, ja perässä istui vanhempi mies.
"Miksikähän tuo mies tuolla antaa pojan yksin soutaa suurta venhettä tällaisessa ilmassa?" kysyi Viipurin rehtori.
"Minä tunnen miehen", vastasi pappi. "Hän tahtoo kasvattaa pojastansa soturin ja antaa hänen harjoitella raskaimpia töitä, karaistaksensa hänen käsivarsiansa."
"Kuitenkin on venhe liian raskas niin nuorille käsille", arveli rehtori. "Mutta katsoppas, kuinka poika hinaa sitä eteen päin! Hän lienee reipas poika."
"Niin, kestäväinen poika on hän kuin työmuurahainen ainakin. Ajattelen siitä pojasta, että mitä hän kerran maailmassa aikoo, sen hän saa toimeen. Hänellä olisi halua käydä koulua, mutta isä on köyhä ja tahtoo tehdä pojastansa soturin."
"Minä otan hänet luokseni ilmaiseksi ja koetan mitä hänestä voi tulla.
En ole nähnyt noin reipasta poikaa", selitti rehtori.
Venhe pyrki eteen päin riehuvalla ulapalla, ja rantaan se pääsi. Olli isä Mikkoinensa nousi maalle. Kyllähän pojalla oli rakot käsissä ja posket olivat punaiset kuin vatun kyljet, mutta eteen päin hänen täytyi päästä ja eteen päin hän pääsikin. Rehtori ja pappi menivät heitä vastaan. Tuima kalastaja ei vähällä myöntynyt, mutta kun oppineet miehet kauan häntä kiusasivat, suostui hän viimein ja lupasi antaa poikansa Mikaelin matkustaa rehtorin kanssa Viipuriin ja käydä siellä koulua.