Rengit Jukka ja Taavi olivat ensimäisinä lähteneet juoksemaan pois tehtaalta, minkä suinkin kerkisivät, ja he olivat myöskin ehtineet loitoimmaksi vaarasta, vaan palasivat nyt hiukan häpeissään muuhun väkijoukkoon. "No, mikä konsti olikaan sammuttaa tuon vertaista tulta, kun oli millä sammuttaa", sanoivat he ylvästellen Jaakolle. "Kyllä mekin olisimme nousseet katolle, jos olisi ollut vettä käsillä."
"Niin, tietysti", vastasi Isokylän ukko, jonka hevoset he olivat viime kerralla ratsastaneet turmiolle. "Varmaankin te vettä etsimään juoksitte koko virstan päähän kuivaushuoneesta. Mitä teidän tarvitsi etsiä? Olisitte ratsastaneet varastetulla hevosella tikapuita myöten ylös ja sammuttaneet tulen puolikuppisilla!"
Nyt oli Jaakon vuoro nauraa kumppaneilleen. Hän kysyi hyvänluontoisesti, ensi lauvantai-iltanako vai milloin hänen piti saaman selkäänsä, kun oli pelkuri.
Se suututti Jukkaa ja Taavia. "Onpas tuo vielä olevinaan ylpeäkin", arvelivat he. "Eikä kuitenkaan ole muu kuin pojannulikka, joka hiipii äitinsä hameiden taa piiloon eikä uskalla edes kertaakaan juoda päätänsä täyteen. Jänishousu hän on ja viekastelijana kettuna hän pysyy niin kanan kuin elää."
KALAIN ELÄMÄ MERESSÄ.
Ah sinistä merta, aavaa merta, syvää merta, joka välkkyy auringon paisteessa! Eikö se ole kaunis? Eikö se ole salaperäinen? Kuinka usein olenkaan seisonut rannalla ja katsellut värepintaisten aaltojen juoksentelua peräkkäin kuin valkoiset lampaat kukkaniityllä, eivätkä ne kuitenkaan saa koskaan kiinni toinen toistansa! Ne tulevat etäiseltä rannalta; niillä ei ole kotia eikä isänmaata. Heillä ei ole rauhaa yöllä eikä päivällä, ne vain lakkaamatta vyöryelevät meren silopinnalla. Tuhat vuotta ovat ne kulkeneet tuota kulkuansa, ja aina ne laulavat samaa laulua.
Mutta millainenhan on elämä, joka elää ja liikkuu aaltojen alla? Me sitä emme näe emmekä kuule; me asumme toisessa maailmassa. Me hengitämme keveää ilmaa; me iloitsemme auringon kirkkaasta valosta, emmekä me osaa käsittää, millaista on elää tuolla alhaalla ilman ilmaa, aurinkoa ja ääntä pimeydessä ja hiljaisuudessa, ja kuitenkin olla onnellinen. Sini meri, avara meri, syvä meri, etköhän meille kerran kertoisi, millaista on sinun hiljaisessa povessasi?
Kyllä, vastaa meri, kyllä minä mielelläni kertoisin, mutta ethän sinä ymmärtäisi minua. Minä olen niin äärettömän suuri; kuohuttelenhan minä aaltojani yli koko avaran maapallon. Minä olen keisarikunta, jossa on monta suurta maakuntaa, ja kaikki ne ovat ihan erilaiset. Minä kierrän haaleana kylpyvetenä maan keskustaa ja minä värisen pakkasesta napaseutujen jäävuorissa. Monta, monta miljoonaa elukkaa elää minussa, suuresta valaskalasta aina niihin näkymättömiin pikku eläviin asti, joita asuu tuhansia yhdessä ainoassa vesipisarassa. Kaikilla niillä on oma erityinen elämänsä, ja jos minä kertoisin kaikki, ehtisit sinä tulla harmaapääksi vanhukseksi, ennenkuin minä kunnolla pääsisin alkuunkaan. Kuinka sinä voisit ymmärtää niin äärettömän suurta satua? Mene ennemmin jonkun pikku lapseni luo. Kysy Pähkinälahden kiiskiltä, miten kalat elävät, niin hän ehkä kertoo sinulle jotakin, jonka paremmin ymmärrät.
Kiitoksia, syvä meri; kyllä on niin, kuin sinä sanot. Minä kysyn halveksitulta pikku kiiskiltä. Hän tietää vain hyvin pienen osan sinun suuresta sadustasi, mutta hän kuitenkin tietää, mitä on meidän rannoillamme, ja senhän me ymmärrämme paraiten.
Kiiski sanoo: ei ole aina niin pimeä meressä, kuin te ihmiset luulette. Minä en ole asunut peninkulmain syvyisissä valtamerissä; siellä kyllä lienee pohjassa lakkaamaton yö. Mutta täällä meidän vesissämme erotamme selvästi yön päivästä. Me näemme päällämme pyöreän, tumman punaisen levyn, joka tanssii aalloilla. Se on taivaan aurinko; se paistaa veden läpi kaikkiin vesikasveihin, ja ne kurottelevat sitä kohti niinkuin lapsi käsiänsä äitilleen. Oletko milloinkaan soudellut peilityynessä rannassa ja katsellut veneestä alas läpinäkyvään veteen? Miten pehmeitä, hienolehtisiä kasveja siellä alhaalla! Ne ovat kuin korkeata metsää, vihreitä puistoja ja komeita puutarhoja. Me uimme kesällä meriauringon vaalean punaisessa valossa meriruoho-metsissämme, korkeain ja sammaleisten vuorten sekä syväin mutaisten laaksojen yli. Me emme niinkuin te pelkää putoavamme jyrkänteiltä emmekä loukkautuvamme kiviin. Niinkuin teidän lintunne lentävät korkealla pilvissä, niin mekin ihan vaivatta lennämme ylös veden pintaan ja siitä uteliaina katsoa tirkistelemme outoa maailmaa, joka liikkuu ilmassa meidän yllämme. Me näemme teidän venettenne ja laivainne kulkevan korkealla päämme päällitse, niinkuin te näette pilvien uivan ylitsenne ilmameressä. Välistä me näemme ihmisjalkoja pulikoimassa korkealla, sellaista te ette saa nähdä, sillä eipä kukaan poika eikä tyttö ui korkealla ilmassa. Muuten me mieluisimmin elämme meren pohjalla, sillä siellä meidän peltomme ja niittymme ovat. Me emme kynnä emmekä kylvä, eikä meidän kuitenkaan tarvitse koskaan olla huolissamme, mitä syömme tai juomme; sillä tiedämmehän hyvän Luojan pitävän huolta kaikesta, mitä tarvitsemme. Meillä ei ole tupaa, ei isää eikä äitiä, ei puolisoa eikä lapsia, ei sisaria eikä veljiä. Ystäviä meillä ainoastaan on tuhansittain ja heitä me seuraamme yli vuorten ja laaksojen.