"Kyllä sinä pelkäät hienoa pintaasi. Jospa kerran maistaisit kanelin ja inkivääärin kanssa laitettuja puoliknppisia, niin saisit parempaa rohkeutta."
"Antakaa minun olla rauhassa!" virkkoi Jaakko äkeissään ja heristi kumppaneja ratsustimilla.
"Vielä vai, porsas! Tuosta pojasta ei suinkaan tule koskaan miestä tässä maailmassa; jänishousu hän on, ja viekastelija kettu hänestä tulee, jos saa elää."
Jaakko pääsi rauhaan, ja hänen urholliset ystävänsä läksivät yölliselle seikkailulleen. Tosin he sitte vähän pehmiteltyinä palasivat kotiin ja kuluttivat pyhäpäivänsä humalansa haihduttelemisella, mutta sen sijaan kehuivat he ylenmäärin miehuuttansa ja lupasivat kasvattaa Jaakkoa paremmin seuraavana lauantai-iltana hyvällä selkäsaunalla.
Sattuipa seuraavana maanantaina, 14 päivänä lokakuuta 1844, talvi tulemaan itämyrskynä. Tuuli ulvoi joka nurkassa ja pyöritteli savua ja kipunoita joka piipusta, sillä myrsky toi kylmää, niin että joka huonetta täytyi lämmittää. Työmiehet olivat tavallisessa työssään ruutitehtaalla, kun äkisti kuului hirvittävä huuto: "kuivatushuoneen katossa on tulta!"
Kuivatushuoneen! Kaikki tiesivät, mitä se merkitsi. Siinä oli paperikatto ja jostakin etäisestä piipusta tulleet kipunat olivat tarttuneet siihen.
Kaikki juoksivat pois tehtaasta niin loitos kuin pääsivät. Ei kukaan ajatellut muuta kuin itsensä pelastusta. Isäntä ja työnjohtaja eivät edes koettaneetkaan kehoittaa ketään sammuttamaan tulta; saattoihan kuivaushuone minä silmänräpäyksenä hyvänsä räjähtää ilmaan eivätkä he tahtoneet lähettää väkeänsä surman suuhun.
Silloin nähtiin jotakin outoa. Nuori poika, kädessä vesiämpäri, astui levollisesti ja vakavasti tikapuita myöten kuivaushuoneen katolle, ja jäljestä nousi vanhempi mies. He olivat Jaakko Virtala, joka oli kenenkään pyytämättä tehnyt rohkean päätöksen, ja hänen isäntänsä kyytirättäri, joka oli mieltynyt tähän rehelliseen poikaan ja tahtoi ennemmin kuolla hänen kanssansa kuin jättää häntä yksin vaaraan.
Katselijat matkan päässä seisoivat kauhusta kalpeina, tuskin uskaltaen hengittää. Mutta eipä sitä tuskaista odotusta kestänyt monta minuuttia; pian nähtiin pojan isäntineen yhtä levollisesti ja vakavasti laskeutuvan tikapuita alas. He olivat sammuttaneet katolta tulen juuri viime hetkenä, ennenkuin se ehti polttaa läpi paperin ja päästä hienoon ruudin tomuun.
Ihmisiä oli kokoutunut koko seudusta. Hurraa-huuto, kovempi kuin myrskyn pauhu kajahti yli syksyisten tasankojen, sänkivainioiden, nuorten ja vehreiden orasketojen, herrasväen kartanon ja kaikkein Östermyran tupien. Vielä ei kukaan uskaltanut lähestyä tuota vaarallista huonetta; saattoihan siinä vielä olla jäljellä joku tietämätön tulenkipuna. Mutta kun poika isäntineen palasi väkijoukkoon ja vakuutti tulen kokonaan sammuneen, silloin se toki täytyi uskoa ja silloin kaikki ylistivät heidän rohkeuttansa, kaikki tahtoivat pudistaa heidän kättänsä, tehtaan isäntä syleili heitä ja lupasi runsaasti palkita heidän suurenmoista urhotyötään. Sen hän kyllä tekikin; mutta eipä sellaisia töitä tehdä rahasta, eikä niitä voida palkita lahjoilla; niin tekee rehellinen, rohkea ja velvollisuutensa tunteva sydän, sentähden sen paraana palkintona onkin hyvä omatunto.