Oli kerran kuuromykkä poika Paavo. Hän olisi niin mielellään tahtonut osata suurta kuulemisen ja puhumisen taitoa, vaan ei osannut. Hän näki muiden lasten liikuttelevan huuliaan ja ymmärtävän toisiaan, mutta Paavon täytyi tehdä merkkejä käsillään. Isä ymmärsi, mitä hän aikoi sanoa, sisar ja veli ymmärsivät paremmin, vaan äiti ymmärsi kaikkein paraiten. Muut kylän lapset eivät ymmärtäneet hänen merkkejänsä; he matkivat käsillään Paavoa ja nauroivat.
Pahin oli pitkä Penttu. Hän narrasi Paavoa, ja kun Paavo sattui näkemään poikain lyövän kiekkoa maantiellä, määki Penttu "pää pää!", ikäänkuin Paavo olisi ollut pässi. Se oli kylän lapsista hyvin sukkelaa, mutta niin ei ajatellut pikku Liisu. Hän vei Paavon kanssansa tupaan ja lohdutteli häntä viilipiimällä, ett'ei hän rupeaisi itkemään.
Äiti oli merkkipuheella kertonut Paavolle taivaan Jumalasta, miten hyvä hän on kaikkia luotuja olentojansa ja varsinkin onnettomia pikku lapsia kohtaan. Paavo tiesi, että Jumala voi kaikki ja tahtoo mielellään auttaa niitä, jotka oikein sydämmestänsä rukoilevat häneltä jotakin. Mutta Paavo oli myöskin nähnyt, että kun joku auttoi isää tai äitiä, niin hän tahtoi avustaan maksua. Siispä Paavo ajatteli itsekseen: "jospa minulla olisi jotakin maksaa Jumalalle, niin pyytäisin häntä opettamaan minua kuulemaan ja puhumaan."
Paavo oli jo kuuden vuoden ijässä, mutta ei hän vielä ollut koskaan käynyt kirkossa. Mitäpä hän olisi tehnytkään kirkossa? Ei hän ymmärtänyt papin saarnaa eikä osannut kuulla messua eikä veisua. Mutta kun isä valjasti hevosen jouluaamuna ison laitareen eteen ja sisar ja veli valmistautuivat lähtemään kirkkoon, tuntui äitistä ikävältä jättää Paavoa yksin kotiin. "Tahdotko lähteä kirkkoon?" kysyi äiti.
Tietystihän Paavo tahtoi päästä niin harvinaiseen huvitukseen kuin ajamaan kirkkoon jouluaamuna. Ja kun muut sisarukset saivat kukin kymmenpennisen pannakseen kirkonkukkaroon, sai Paavokin rahansa, mutta äiti ei muistanut sanoa, mihin sitä oli käytettävä. Se oli suuri raskas raha, paljon raskaampi pennin, jopa viidenkin pennin rahaa, jollaisen Paavo välistä oli saanut matkustavaisilta, kun avasi heille maantien porttia. Paavo ajatteli siinä olevan hirveän paljo rahaa; niin rikas hän ei vielä koskaan ollut; nyt hänellä oli, millä maksaa Jumalalle.
Koko matkan kirkkoon mennessä ajatteli hän vain yhtä asiaa; mennä Jumalan luo ja sanoa: "Rakas Jumala, minä tahtoisin niin mielelläni kuulla ja puhua niinkuin muutkin ihmiset. Ja koska sä olet niin hyvä kaikkia kohtaan ja olet kaikkivoipa ja tahdot auttaa niitä, jotka sinua rukoilevat, niin auta nyt minua, että kuulen, mitä pappi sanoo. Kyllä minä apusi maksan, rakas Jumala: saat koho rahani, kymmenen penniä."
Sitte hän ajatteli: "Tietysti Jumala asuu kirkossa, mutta mitenkähän minä tapaan hänet, että saisin puhua hänen kanssansa, kun on niin paljo väkeä kirkossa? Ja tokkohan hän ymmärtää, kun minä vain käsilläni puhun?"
Paavo tuli murheelliseksi, mutta hän ei voinut kysyä muilta reessä olijoilta; kun oli pimeä, niin eiväthän he nähneet hänen käsiänsä. Hän istui hyvin miettiväisenä ja katseli, kun isä ajoi hevosta. Ruuna oli nopsa hevonen ja kulkusia sillä oli, niin että metsä ja vuoret kajahtelivat. Kirkolle oli kotoa puoli peninkulmaa, mutta reki luisti kuin kiekko maantiellä. Kaikki lumiset koivut ja kuuset näyttivät Paavosta juoksevan vastaan, ja merkillisintä oli, että kuukin juoksi muiden mukaan, tuo sama kuu, joka muuten niin vitkalleen luntusteli pitkin taivaan kantta.
He tulivat kirkolle. Monta hevosta ja rekeä seisoi ulkona; ovet avattiin, ja siellä sisällä oli valoisaa kuin taivaassa. Ihmisten hengitys höyrysi heidän suustansa kuin uhrisavu Jumalalle. Olipa hyvin ihmeellistä nähdä elävää henkeä ihmisestä.
Pääkäytävällä oli ahdinko, ja siinä väentungoksessa häipyi Paavo omaisistansa. Hän oli pieni, häntä puristettiin ihmisten välissä ja kuljetettiin eteenpäin hänen tietämättänsä minne. Kohta hän seisoi esimmäisenä valkoliinaisen alttarin edessä, jolla seisoi paljo palavia kynttilöitä, ja sen päällä riippui suuri taulu, jossa oli kuvattuna Vapahtaja riippuvana ristissä. Alttarinkehyksen sisäpuolella seisoi pappi valkoisessa messupuvussaan, joka oli kullalla kirjaeltu. Paavo parka yksinkertaisuudessaan luuli pappia Jumalaksi, pani rahansa alttarin kehykselle ja merkitsi käsillään sen, mitä hän niin sydämmestään oli halunnut pyytää Jumalalta.