Pappi ei nähnyt häntä, hän messusi ja luki rukoukset eikä Paavo kuullut mitään. Äiti penkistään katseli etsien Paavoa, meni käytävälle ja toi Paavon pois luoksensa. Mutta olipa siellä toinenkin, joka ymmärsi Paavon merkkipuheen, ja se oli suuri, näkymätön Herra, taivaan Jumala, joka näkee kaikki ja joka kyllä tiesi, ett'ei Paavo ymmärtänyt parempaa.
Paavo istui äitinsä vieressä penkissä, katseli kynttilöitä, katsoi pappia ja kirkkoväkeä, korkeata kattoa ja kauneita kuvia. Mutta kun hän ei mitään voinut kuulla, sattui hän viimein nukahtamaan. Silloin Jumala lähetti hänen luoksensa unessa enkelin. Ja enkeli puhui Paavolle, mutta enkelit eivät puhu pikku lapsille sanoilla, vaan ajatuksilla. Ja se pitää lasten muistaa, että kun hyvä ajatus nousee heidän sydämmeensä, silloin juuri enkeli puhuu heille.
Enkeli sanoi: "Paavo!"
"Tässä minä olen", vastasi Paavo unessaan.
"Jumala on kuullut rukouksesi", sanoi enkeli. "Sinä saat kuulla äänettömyyden puhuvan. Mutta tiedä, ett'ei kukaan ihminen voi palkita Jumalaa rahalla, sillä Jumala on niin rikas, että hänellä on koko maailma. Sentähden kun lähdet kirkosta, ota rahasi alttarilta ja anna köyhälle mummolle tuolla oven luona. Sillä jos tahdot maksaa Jumalalle pienen pikku osan hänen hyvyydestään sinua kohtaan, niin rakasta häntä enemmän kuin mitään muuta maan päällä, tottele hänen käskyjänsä ja ole hyvä kaikkia ihmisiä, jopa eläimiäkin kohtaan. Katsos, ken hyvästä sydämmestä antaa roposen köyhille, hän lainaa Jumalalle."
Samassa heräsi Paavo, sillä jumalanpalvelus oli lopussa ja ihmiset alkoivat lähteä pois kirkosta. Silloin muisti poika enkelin sanat ja pyysi äitiltään lupaa mennä alttarin luo. Äiti luuli Paavon tahtovan katsella kuvataulua ja salli mielelläänkin hänen nähdä jotakin niin kaunista. Mutta Paavo otti vain rahansa ja antoi sen mummolle, niinkuin enkeli oli sanonut.
Kun ihmiset pääsivät kirkosta rekihinsä, alkoi siinä huima kilpa-ajo, sillä kaikki luulivat, että ken jouluaamuna ajoi kaikista muista edelle kotimatkalla, hänen pellossaan kasvoi seuraavana kesänä pisintä pellavaa. Ja moni löi hevostaan piiskalla, mutta Paavo kuuli hevosten sanovan: "miksi lyöt minua? juoksenhan minä ilmankin, min enimmän kerkiän."
Paavosta oli hyvin ihmeellistä, että hän kuuli ja ymmärsi hevosten puheen. Hän ei vielä käsittänyt saamaansa lahjaa: kuulla äänettömyyden puhuvan. Mutta kohta oli hänen ihmeensä kasvava vielä suuremmaksi.
Kello oli kohta 8 aamua, mutta vielä oli aivan pimeä ulkona, ilma oli kylmä, tähdet välkkyivät kirkkaina taivaalla. Silloin Paavo, ajettaessa jäätä myöten hiljaisten vesien yli, kuuli kaikkein kauneinta soittoa, kuin kukaan ihminen on kuullut aina ensimmäisestä jouluaamusta asti, jolloin paimenet kuulivat enkelein laulavan Betlehemin edustalla. Mitähän se oli? Paavo ei sitä silloin tiennyt, hänhän ei ollut vielä koskaan kuullut mitään soittoa eikä laulua; mutta sittemmin hän sen kyllä ymmärsi. Kointähdet siinä ylistivät Jumalaa.
Se kaikui ilmassa taivaasta tullen ja siihen vastasi toinen kaiku maasta. Luminen vuori, jäätynyt järvi, kaikki metsän puut, kuusessa istuva orava, aidalla hyppelevä pakkastiainen, yksinpä valkoinen jääkin, jossa reki vieri kuin lasikatolla, kaikki sanoivat toinen toiselleen: "kuulehan, miten tähdet ylistävät Jumalaa Vapahtajan tulemisesta maailmaan! Laulakaamme heidän kanssansa kaunein ylistyslaulumme!"