Sen kuuli Paavo, mutta ymmärsikö hän sen myöskin? Ei, hänellä oli nälkä, hän ajatteli tuoreita jouluvehnäsiä, jotka niin makealta tuoksusivat uunissa eilen, ja mietiskeli, annetaankohan hänelle oikein paljo siankinkkua päivälliseksi. Kun kotiin saavuttiin, paistoi äiti eilistä puuroa aamiaiseksi, ja Paavo kuuli puuron sanovan puulusikalle: "älä kaikkea syö, jätä vähän isällekin!"
Se huvitti Paavoa sanomattomasti, ja sen hän ymmärsi paremmin kuin tähtien ylistyslaulun. Hän nauroi niin, ett'ei syödessä puuro ollut pysyä lusikassa, ja puhui merkitsemällä äitilleen: "puuro sanoo: jätä vähän isällekin!"
"Senpä puuro puhuu viisaasti", vastasi äiti, "sillä onhan nälkä isälläkin."
Paavo aikoi juuri ottaa lusikkansa oikein täyteen siitä vähäisestä, mitä vadin pohjassa enää oli, kun hän sisällään kuuli merkillisen selvän äänen, joka tuntui tulevan sydämmestä ja sanovan hänelle: "isä nousi niin aikaisin ylös ja kyyditsi sinua kirkkoon; kuinka raaskit syödä loppuun hänen niukan aamiaisensa?"
Paavo punastui häpeästä ja pani pois lusikan. Hän ymmärsi olleensa vähällä tehdä vallan väärin, mutta ei vielä ymmärtänyt, kuka häntä varoitti. Ehkäpä sinä sen paremmin tiedät. Suokoon Jumala, että kaikki ihmiset kuuntelisivat sitä äänetöntä ääntä, joka puhuu heidän sydämmissään, milloin he tekevät väärin. Se on omantunnon ääni.
Tästä alkaen Paavo yhä paremmin tottui kuulemaan äänettömyyden puhuvan. Hän kuuli auran sanovan pellolla kivelle: "siirryppä syrjään, että saan tehdä sarkani hedelmälliseksi!" Muikku löi päänsä jäähän ja sanoi: "täällä on järvessä niin pimeä!" Pajupensas sanoi pilvelle: "miksi pimität aurinkoa, ett'en saa auaista untuviani?" Aita sanoi vieressä seisovalle kuuselle: "lainaas minulle seiväs tueksi, etkö näe, että aivan kohta muuten kaadun?" Kaivo sanoi kiululle: "jos vielä kerran sysäät minua sivuun, niin et pääsekään enää ylös." Vuokko sanoi Paavon jalalle: "ole niin ystävällinen, ett'et tallaa minua kuoliaaksi!" Karpalo sanoi Paavon kädelle: "kyllä saatat poimia minut, en minä ole liian hapan, kun vain saan vähän siirappia sekaani." Ja lakki sanoi Paavon päälle: "jos heität minut puroon, niin karkaan minä pois."
Kesän tultua kuuli Paavo ruohon sanovan niityllä: "nyt minä kasvan, että riittää!" Pelto sanoi ojalle: "hyvä oja, annas minulle vettä, kun minulla on niin kova jano!" Metsä sanoi kaskelle: "varo tulta, kärvennäthän tukkani!" Vesi sanoi veneelle: "tekeekö mielesi kiikkua?" Ja suuri avara maa, Paavon maa, meidän maamme, sanoi taivaan auringolle: "rakas aurinko, lue iltasiunauksesi, kun menet maillesi, ja rukoile Jumalaa, että huomenna saisit paistaa oikein lämpimästi ja antaa lihavia laihoja minun rakkaille lapsilleni!"
Paavo oli jo niin tottunut tähän kaikkeen, ett'ei se hänestä enää ollut vähääkään ihmeellistä. Mutta omantunnon puhe häntä ihmetytti. Joka kerran, kuin hän yritti tekemään jotakin pahaa, sanoi omatunto: se on "väärin!" Ja joka ilta, milloin hän oli tottelevainen ja ahkera, nöyrä ja kuuliainen, sanoi omatunto: "se on oikein!" Vaan jos hän milloin yritti valehtelemaan, oli hän pahimmassa pulassa; silloin omatunto itki. Ja milloin muut olivat hänelle olleet hyvät, vaan hän sen sijaan kiittämätön, silloin äänetön ääni hänen sisällänsä myöskin itkeä nyyhkytti. Sitä ei Paavo jaksanut kuulla. Hänen piti olla rehellinen, kiitollinen ja hyvä kaikkia kohtaan, muuten hänellä ei ollut rauhaa siltä ijankaikkiselta ääneltä, joka lakkaamatta varoitti, rankasi tai hyväksyi kaikkia hänen tekojansa.
Paavo mietiskeli, kuulivatkohan muutkin ihmiset sisällänsä sellaista merkillistä ääntä. Hän melkein arvasi joka ihmisellä olevan jotakin samankaltaista, mutta se oli syvällä isän sarkamekon ja äitin villaliivin alla, ett'ei Paavo oikein voinut kuulla niin syvälle. Muistipa hän sentään yhden tapauksen, kun pitkä Penttu viskasi kissan kaivoon ja kumartui katsomaan, miten kissa hukkuu. Silloin sattui Penttu itsekin putoamaan kaivoon ja olisi varmaankin hukkunut, ell'ei Paavo olisi suurella vaivalla laskenut alas raskasta ämpäriä ja pelastanut sekä Penttua että kissaa heidän pahimmasta hädästään. Silloin luuli Paavo kuulevansa Pentun omantunnon sanovan: "muistatko, miten usein olet tehnyt pilkkaa kuuromykkä raukasta ja nyt hän pelasti sinun henkesi!"
Toisen kerran oli Paavo huomaavinaan Liisun omantunnon puhuvan. Liisulla oli kana, jota hän hyvin rakasti, ja Paavo oli asettanut kanakopin viereen suuren, raskaan rotanpyydyksen, koskapa rotat niin usein söivät kanain munia. Eräänä aamuna oli Liisun kana astua riputellut ulos saamaan suuhunsa jotakin hyvää, ja kun Paavo meni katsomaan pyydystänsä, oli sen alla kana kuolleena ja ihan litteänä. No, tietysti Liisu siitä hyvin pahastui ja harmistui; niin hän pahastui, että yritti lyömään Paavoa. Mutta samassa kuuli Paavo Liisun omantunnon sanovan: "mitäpä löisit kunnon pojasta, hänhän vain tahtoi avittaa sinua ja suojella munia rotilta?" Liisu häpesi, halasi Paavoa kaulasta ja lohdutteli sanoen: "älä ole pahoillasi, Paavo; kyllähän minä tiedän, että tahdoit hyödyttää meitä rotanpyydykselläsi."