Paavo kasvoi suureksi pojaksi. Satuttipa silloin Jumala niin, että pappi tuli lukusille Paavon kotikylään ja näki taitamattoman Paavo raukan. Ja koska äskettäin oli kaupunkiin perustettu koulu kuuromykille lapsille, lähetti pappi Paavon kouluun. Siellä sai Paavo oppia lukemaan ja kirjoittamaan, oppia parempaa tietoa taivaan Isästä ja Jumalan Pojasta Vapahtajastamme, kuin hänellä pikku poikana oli, jolloin hän oli niin ymmärtämätön, että luuli 10 pennillä voivansa palkita Jumalaa. Ja sitä paitsi sai Paavo myöskin oppia hyvän käsityön. Hän oli ahkera, tarkka ja taitava, ja pian hänestä tuli niin kätevä puuseppä eli nikkari, ett'ei kukaan koko pitäjässä osannut tehdä niin kauneita tuoleja ja kunnollisia pöytiä kuin Paavo. Kaikki pitivät hänestä, kun hän oli hyvä ja rehellinen mies, aina armelias ja aina totinen. Paavo kyllä tiesi, ketä hänen tuli kiittää siitä, ja hän ylisti Jumalaa, että omatunto on Jumalan ääni ihmissydämmessä.
Kun hänellä oli oma työhuone, arveli hän, ett'eipä hän suinkaan voisi saada parempaa vaimoa kuin Liisu, jos vain Liisu huoli hänestä raukasta, joka oli kuuromykkä. Mutta kas, Liisu ei ollutkaan taipumaton tulemaan hänen vaimoksensa; hän kyllä tunsi Paavon ja tiesi voivansa tosin saada miehen, joka olisi vähemmin vaiti, mutta ei parempaa miestä. Hyvin onnellinen pari heistä tulikin. Heidän lapsensa osasivat kaikki kuulla ja puhua, ja kun heidän vanhempansa ja sisaruksensa usein kävivät heitä tervehtimässä, oli Paavon äitillä tapana sanoa pikku pojalle, kun näki paistettua puuroa pöydällä: "ettekö kuule, kun puuro sanoo lusikalle: älä syö kaikkea, jätä vähän isällekin!" Silloin nauroi Paavo ja merkitsi, niinkuin hänen äitinsä oli ennen muinoin merkinnyt hänelle: "sen puhui puuro hyvin viisaasti!"
Eräänä päivänä tuli köyhä juopporenttu ja pyysi yösijaa työhuoneesen. Se oli Penttu. Paavo otti hänet rengikseen, opetti hänelle käsityötä ja sai viimein ilokseen nähdä Pentusta tulevan kunnon miehen.
No, mitäpä nyt enää olisi kertomista Paavosta? Se, että kun ihminen oikein sydämmestään jotakin rukoilee Jumalalta Jesuksen nimeen, niinkuin Jumalan sana meitä opettaa, niin saa hän aina varmaan uskoa, että Jumala kuulee hänen rukouksensa. Mutta Jumala ei kuule meitä aina, niinkuin itse ajattelemme, vaan antaa sen sijaan jotakin vielä parempaa. Eihän ketään kummastuta, että kuuromykkä poika raukka rukoilee Jumalaa opettamaan häntä puhumaan ja kuulemaan. Ne ovat kaksi suurta Jumalan lahjaa, joista kaikkein, jotka ne ovat saaneet, tulee kiittää ja ylistää Luojaansa. Mutta Jumala antoi sen sijaan Paavolle jotakin, joka oli vielä parempaa kuin kuulo ja puhe: kuulla äänettömyyden puhuvan, joka Paavolla merkitsi samaa kuin alinomaa ja minkään häiritsemättä kuunnella omantunnon ääntä. Kun Paavo sellaisesta Jumalan armosta tuli hyväksi ihmiseksi, oli se hänelle parempi kuin kuulla ja puhua kuinka paljon hyvänsä maailmassa ja tulla rentuksi kuin Penttu.
Mutta jos sinua kummastuttaa, että Paavo, vaikka olikin kuuromykkä, kuuli metsän ja veden ja tähtein ja kaiken muun äänettömän puhuvan, niin tiedä, ett'ei se olekaan mitään harvinaista tai tavatonta, sillä kuulevathan samaa melkein kaikki lapset. Kun sinä leikittelet nukkiesi kanssa tai leikit kivillä vuorella ja kuusenkävyt ovat sinulla lehminä ja puutikut vieraina, niin kuulethan niiden aina puhuvan ja vastaavan. Ikäänkuin ei muka koivu osaisi puhua sinulle kevätiltana tai puola huutaa mäeltä hyvää huomenta! Eihän se ole kummallista ollenkaan.
SIPI ILONEN
"Kuka tahtoo nähdä kaappiani? Eikö kukaan huoli katsella koko maailman merkillisintä kapinetta?" huuteli Sipi Ilonen. Ja hän asetti kaappinsa neljän seipään päähän portin eteen. Kaikki, mitä talossa oli ihmisiä, suuret ja pienet, ukot ja ämmät, pojat ja tytöt, juoksivat kumoon toinen toisensa, huutaen: "Sipi Ilonen on tuolla kuvakaappinensa!"
"Huomatkaa jo!" huusi Sipi Ilonen, "nyt alkaa näytäntö!" Ja hän väänsi kampia kaapin sivusta; sen etusivu aukesi, koko joukko kauneita nukkeja astui esiin ja teki kaikenmoisia sukkeloita temppuja. "Lakit pois päästä, pojat! Tässä tulee keisari Napoleon suuren kotkansa, kenraaliensa, sotamarskiensa ja rosvopäällikköjensä keralla. Huomatkaa, miten suuri hän on, kuusi tuumaa pitkä, päätänsä pitempi Espanjan kuningasta ja kuuhun tarttunutta ukkoa. Varokaa, sotamiehet tulevat, pyssyt olkapäällä; pois tieltä, pojat, nyt tulee sota! Trrrm, rummut pärisevät. Näettekö tuota pientä rummuttajaa, joka astuu suorana kuin rautanaula keisarin henkivartiaväen etupäässä, noiden, joilla on karhunnahkalakit päässä? Hänpä vasta näyttää uljaalta. Ja päärummuttaja tuossa, hän puhaltaa kumoon kokonaiset rykmentit; tehkääpäs perästä, jos osaatte!… Hih hei, tuolla englantilaiset purjehtivat laivastollaan tänne päin… jum! jym! kanuunat paukahtelevat…"
"Hyvä Ilonen, antakaahan niiden paukahdella vähän kovemmin", pyyteli vanha Kaisa, päässänsä punainen myssy. "Merkillistä, ett'en minä kuule mitään, vai lienenkö tullut umpikuuroksi."
"Niin, en minäkään kuule mitään", ärähti Laiska-Jaakko, joka oli istuutunut nurmikolle, kun ei ollut tuolia käsillä. "Onhan minulla aika pitkät korvat enkä kuitenkaan kuule mitään."