"Mene nyt lunastamaan kruunua!" käski kotka.
Sipi Ilonen läksi; oli niin ihmeellisen keveä kävellä siellä kuussa. Hänestä tuntui aivan kuin olisi hän lentänyt. Se oli kullasta loistava maa, täynnä korkeita vuoria ja syviä laaksoja, mutta kaikki ylösalaisin. Puiden latvat olivat alhaalla ja juuret yläpäässä; ja talojen savupiiput olivat maata kohti. "Kukapa olisi arvannut, että minä osasin valehdella ihan oikein?" ajatteli Sipi Ilonen.
"Nyt pitää katsoa, onko kuu Hollannin juustoa", ajatteli hän edelleen,
istuutui, leikkasi palasen maasta ja maisteli. Niin, se todellakin oli
Hollannin juustoa. "Tähänpä pian syntyy aika kuoppa!" mietti Sipi
Ilonen.
Hän tuskin ehti leikata irti aika kimpaletta, kun näki merkillisen miesjoukon marssivan laaksoon. Se oli armeija kuun väkeä, kaikki päälaellaan, astuen käsillänsä ja pitäen kivääriä varpaillaan. Ja etupäässä astui itse kuun ukko. "Missä se konna on, joka meistä sanoi, että me kävelemme alassuin?" komensi kuun ukko.
"Kukapa uskaltaisi puhua niin ilmeistä valetta?" kysyi Sipi Ilonen vavisten. "Hullunkuristahan tuo on astuakin jaloillaan, kun kerran on olemassa kädet astumista varten."
"Sinä se juuri oletkin sitä kertonut", tiuskasi kuun ukko. "Katsokaas tuota lurjusta, hän astuu jaloillansa!"
"Minäkö?" sanoi Sipi Ilonen. "Enpä suinkaan. Enkö minä astuisi käsilläni luonnon järjestyksen mukaan?" Ja hän asettui päälaelleen, mutta kaatua romahti.
"Ei", sanoi kuun ukko, "et sinä kelpaa muuksi kuin ilvehtijäksi minun eukolleni. Hän tarvitsee jotakin huvia, eukko parka, kun on jo istunut tuhat vuotta, nenä taottuna kiinni kuuvuoreen. Sen hän sai rangaistuksekseen, kun, kuten tiedät, houkutteli minut yrittämään tervaamaan kuuta. Hän ei pääse irti, ennenkuin tänne tulee suurin narri maan ja taivaan välillä, ja minä tunnustan suoraan, että minä soisinkin hänen ennemmin siinä pysyvän kiinni. Hän on liian tarkka järjestyksen noudattaja, hän lakasisi ja siistisi koko kuun, jos kerran pääsisi irti. Minä suosin hiukan viatonta epäjärjestystäkin, olen vähän tiputellut tuhkaa piipustani sinne tänne, ja hauskaapa on hiukan likaella äsken pestyjä lattioita. Katso vain, kun ilvehdit eukolle, ett'ei hän pääse irti!"
"Suokaa anteeksi", pyyteli Sipi Ilonen, "minulla olisi vähän kiireenlainen takaisin maan päälle; minä lupasin Napoleonin kotkalle lunastaa keisarin kruunun."
"Vai sen leikkikalun!" virkkoi kuun ukko. "Minä annoin sen pojilleni keilapalloksi. Mars palvelukseesi, maan ukko!"