Kaikki kukat. Amen.
(Ensinnä Kaarle ja sitte kaikki kukat nostavat seppelen päästänsä, laskevat sen maahan sekä panevat kätensä ristiin. Puut laskevat kruununsa pois ja kumartavat).
Kaarle.
Jos mä kukkisin ruohona aamulla
Ja jo illalla kuivaisin pois,
Elämäin lyhyt, kaunis ja kukkaisa,
Kevätpäivyen kaltainen ois,
Ja mä tietäisin: saan
Puvun lahjana maan,
Sekä: taivas mun näkevi vain —
Tekisin toki työs,
Ylistäisinpä myös
Iki-armoas, oi Jumalain!
Isä, suur' olet, viisahin, voimallisin,
On hallussas taivas ja maa;
Sanojais, ylistystäsi pieninkin
Jyvä, halvin kors' julistaa.
Tomu vain olen, mi
Haen jälkiäsi,
Salatiesi mä viitoitsen.
Nimes voimalla vaan
Sylissäin pidän maan
Pyhitänpä niin sinullen.
Näe heikot ja pienet,
Sä voimallinen!
He nyt astuvat istuimes luo.
Tomu on he, mut kuulet Sä, taivahinen,
Kun Sun mahtias kiittävät nuo.
Väen kukkihin luot
Sekä voimasi suot
Myös halpahan kaarnasehen;
Nimes kirkasta vain,
Ole suojamme ain',
Ota lapsesi taivahasen!
(Kaarle seisoo kukkien ympäröimänä. Vanamo nojautuu hänen rintaansa vastaan. Aurinko paistaa kirkkaana, ja kukat tuoksuvat).
VANHA HERRA.
Oli kerran vanha herra, nimeltä Semigradsky. Se nimi kuului niin oudolta ja vieraalta, että lapsi tuskin osasi sitä oikein lausua. Hänen sanottiin olevan puolalaista sukuperää, eikä kukaan tiennyt, mistä hän tuli, mutta hän saapui Helsinkiin ja tuli piirustustaidon opettajaksi. Hän oli jo silloin vanhanpuoleinen herra; pikku tytöt arvelivat hänessä olevan jotakin hajallaan, hänen tukkansa ei ainakaan ollut eheä, sillä hän oli melkein paljaspäinen, niin että hänellä oli vain muutamia harmaita hiuskarvoja jäljellä, ja varmaankin lapset juuri sentähden pelkäsivät häntä. Mutta hän rakasti lapsia, ja hänellä oli aina västin taskussa pikku rasia, jonka kannessa oli neitsyt Marian kuva, ja rasiassa oli aina karamelleja ja sokuriryynejä. Kun hän Esplanaadissa istuessaan puhutteli lapsia ja he yrittivät juoksemaan pois, otti hän rasian taskustaan ja tarjosi siitä lapsille jotakin. Muutamat juoksivat edelleen, toiset pysähtyivät. Ahneimmat ensin taipuivat houkutuksiin, ja vähitellen tuli muitakin. Saatiinpa silloin nähdä vanhan herran ympärillä paljo pikku lapsia koko ajan, kuin hänen rasiassansa oli rahtunenkaan jäljellä; mutta kun se tyhjeni, juoksivat lapset pian tiehensä. Hehän eivät tunteneet häntä eivätkä tienneet hänestä muuta kuin että hänellä oli hajallinen tukka ja niin oivallinen laatikko. Moni ei edes kiittänytkään pois juostessaan.
Niin, siinä hän istui yksinään eikä kukaan huolinut hänestä. "Minun pitää keksiä jotakin parempaa lapsille kuin karamelleja ja sokuriryynejä", ajatteli hän itsekseen. "Se ilo kestää niin vähän aikaa ja unhottuu pian. Mitähän minä keksisin, että lapset minua rakastaisivat?"