Säästä purjeet aluksen
Merellä, mi pauhaa!
Lahden peilityvenen
Salli viettää rauhaa!
Kalamies, kas, venossaan
Soutain pyrkii satamaan:
Hänet salli päästä,
Perheen suru säästä!
Olet kaunis, uljas niin,
Kun sä ilmaa jyskäät:
Meri käypi valkoisiin,
Honkain latvat ryskää,
Kylä syttyy tulehen.
Taivas veripunainen…
Tok' on tenhoisempi
Kuiskees hiljaisempi.
Puhdistit jo maailman,
Tehty työs on suuri:
Päätä unen helmahan
Matkas huima juuri!
Lampaaks muutu, leijona,
Pohjatuuli, liipota
Hiljaa perhon lailla
Kukkaisilla mailla!
Ryskeet, jyskeet unhota,
Valkolaineen huiskeet,
Punaliekkein leimunta,
Tummain honkain kuiskeet!
Kampaa tukkas sekava,
Kylve illan vihmassa,
Puron hopeoissa
Ynnä ruusustoissa!
Ilman kotka, leijaile
Vienosti ja tyynyyn
Paina pilven reunalle
Pääs ja silmäs kyynyyn!
Sumu sulla patjanen,
Raiti taivaansininen,
Peittees — kai sen uskot? —
Neuloi iltaruskot.
Siinä aamun koittohon
Makaat makeasti;
Päivän suloon suukkohon
Heräät iloisasti.
Perho muuttuu kotkaksi,
Lammas jalopeuraksi,
Rientää matkustamaan
Mailmaa puhdistamaan.
POSTILUUKULLA.
Ken siellä? — Se on ylioppilas:
Kai kirjeen isältä saan?
— Täss' "Oppinut Herra" on päällä ja, kas,
Rahakirje se muodoltaan.
— No, elää kelpaa taas vähän aikaa;
Velalla söin mitä milloin saikaan.
Nyt tyydytän matammin,
Ja kuolevat karhutkin.
Olis kunnon isäni mieli karvas,
Jos seikat kaikki hän hiukan arvais.
Ken nyt? — Se äiti on riemuton:
Kirjettäkö pojalta?
Niin kauan poissa hän ollut on
Ja niin kovin kaukana.
— Nimenne, rouva? — Se on Johanna…
— Ei mitään. — Eikö hän mitään anna!
— Kas, tässä on "Hanna Heinonen",
Se sisältää satamarkkasen.
— Hän muistaa äitinsä! lauseheni
Sen muistatte. Siunattu poikaseni!
Ken taas? — Se hellä on impynen:
Tulin kirjettä kuulemaan.
— Omistaja? — Ulrika Virtanen.
— Ei Virtasta ollenkaan.
— Sisällä sen määrä on olla sormus,
Lähettäjä räätälin sälli Vormus…
— Ei tääll' ole, ei niin nappiakaan!
— Voi, kuinka mä sälliä uskoinkaan! —
Ja immyt kulmahan kaulahuivin
Poskelta kyynelen pyhkii kuiviin.