Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana eli Pohjois-Suomessa köyhä paimenpoika nimeltä Sikku. Oikeastaan hänen nimensä oli Sikstus, mutta eihän se suomalainen kieli taivu kaikenlaisia nimiä lausumaan oikein, vaan muodostaa nimet omalla tavallaan, miten ne vaan tulevat helpommiksi sanoa. Sikku oli niin köyhä, ett'ei hänellä ollut lakkia, paitaa eikä kenkiäkään, mutta siitä hän ei vähintäkään pitänyt lukua. Hän oli aina iloinen ja tyytyväinen ja kun hän Sipuri-vuoren juurella paimensi lehmiä, niin hän lauleli aamusta iltaan, puhalsi tuohiseen torveensa ja kuunteli varsin hyvillään, kun vuori raikui vastaan.
Sikulla oli vanha linkkuveitsi, se oli hänen tavaransa, ja olipa hänellä toverikin nimeltä Kettu; se oli pitkäkuonoinen ja pitkähäntäinen kellertävä koira, uskollinen ja vihaisenpuoleinen. Nämä kaksi olivat yksimieliset myötä- ja vastoinkäymisessä; Kettu ajoi lehmät kokoon, Kettu valvoi, kun Sikku rupesi päivällä levolle, ja Sikku jakoi Ketulle kovan leipänsä, joka oli kummankin yhteinen aamiainen ja päivällinen. Leivän lisäksi sai kumpikin varsin erinomaista liemiruokaa, nimittäin ihan kirkasta ja raitista lähdevettä, ja melkein joka päivä oikein makeata jälkiruokaa: mansikoita, muuramia, mesimarjoja, mustikoita, puoloja, tuomen ja pihlajan marjoja, mikä kesän aika milloinkin sattui olemaan, mutta sellaisista herkuista ei Kettu pitänyt lukua. Sikku eleli mielestään kuin kuninkaan poika metsässä. Mutta kun tuli hyvin sateinen ja kylmä ilma, niin hän iltapäivällä halusi kotiin puuropadan ääreen. Voi kuinka se sentään oli mieluinen se lämmin puuropata, ja siitä hän sai kaapia itselleen kaikki, mitä oli reunoilla, mutta Kettu sai nuolla kauhan ja varastaa kissamirrin maito-osan, joka rikkonaisessa saviastiassa oli vesikorvon vieressä lattialla. Harvoin se sentään päättyi ilman kahakkaa.
Anttilan talon isäntä oli saita, emäntä ahne, mutta mitäpä se Sikkuun kuului? Hänellä oli vapautensa ja hänen tuli vaan vastata siitä, että talon viisitoista lehmää säännöllisesti tulivat illalla kotiin lypsettäväksi. Ja jonkun aikaa kaikki menestyi hyvin; muuta huolta Sikku ei tiennyt koko maailmassa.
Eräänä päivänä hän kiipesi vuoren huipulle, kun Kettu sill'aikaa vartioitsi lehmiä laaksossa. Vuorelta oli lavea, kaunis näköala yli metsien, soiden ja yksinäisten lampien, mutta ihmisasuntoa ei näkynyt ollenkaan. Sikku ei ollut milloinkaan luullut maailmaa niin suureksi. Hänen sydäntänsä rupesi niin kummasti lämmittämään, kun hän näki auringon kimaltelevan järvessä kuusien tummain oksien välitse ja kun pilvet kulkivat yli taivaan kannen, niin toinen välähdys toisensa jälkeen tuli näkyviin, katosi jälleen varjoon ja välähti uudelleen toisessa paikassa. Sikku lauleli ja töryytti väliin tuohitorveensa; sen ääni kaikui niin lystikkäästi vuoristossa, siitä tuli laulu:
Sipurin vuori tutuu, tutuu,
Luliluu!
Ei maailmass' ole poikaa toista
Ken laitumelle vie karjaa moista,
Tutuu, tutuu,
Luliluu!
Hänen laulaessaan seisattui aavistamatta pieni, koukkuselkäinen akka hänen viereensä vuorella ja sanoi hänelle:
"Kaiken tuon, minkä näet, saat omaksesi, jos rupeat minun pojakseni ja tottelet minua."
"Ohoh", sanoi Sikku ja katseli akkaa, jonka hän tunsi: sehän oli noita-akka Allisten mökistä.
"Anna minulle valkoinen lehmäsi Kimmo", sanoi akka, "ja kun tulet kotiin, niin sano, että susi sen repi."
Sikku tuosta ällistyi ja virkkoi: "en maar, niin tyhmä en ole."