Sikku makasi kasakkain keskellä autiolla saarella. Yö oli pimeä, suuret laineet pauhasivat saaren kivikkorantaa vastaan ja tuuli puhalsi mantereelle päin. Sikku oli valveilla ja kuuli, väsyneiden kasakkain pitkän, tasaisen hengityksen, kun he nukkuivat hänen sivullansa. Heitä oli maalla viisi, mutta kuudes oli venheessä vahtina.
Sikku nousi hiljaa istualle ja kuunteli. Yksi kasakoista puheli unissaan ja hosui ympärilleen käsillään. Sikku rupesi pitkäkseen, mutta ei voinut nukkua. Vähän ajan kuluttua hän taas nousi istualle ja kun kaikki oli hiljaa, niin hän hiipi makaavien kasakkain välitse alas venheesen rannalle. Täällä makasi vartijakin venheessä niin sikeästi, ett'ei hän huomannut, että Sikku hiljaa sysäsi venheen järvelle, istui hajareisin peräkeulalle ja antoi tuulen viedä venheen mannermaan rannalle.
Kasakka makasi yhä vaan. Hän oli ratsastanut monta peninkulmaa, eipä siis ollut kumma, että hän makasi kuin pölkky!
Kun Sikku tunsi, että vene otti kiinni maahan, kiipesi hän hiljaa venheestä, otti taskustansa linkkuveitsensä ja leikkasi vankien siteet. Kasakka makasi.
Vangit tuskin uskoivat pelastustansa. He seurasivat Sikkua ja sitoivat vihollisensa venheessä samalla köydellä, joka äskettäin oli sitonut heidät itsensä. Silloin kasakka heräsi, mutta liian myöhään; hän oli nyt itse vankiensa vankina.
"Lyökää hänet kuoliaaksi! Soutakaamme saareen ja lyökäämme heidät kaikki kuoliaiksi, kun he makaavat!" huusi yksi äsken vapaaksi päässeistä.
"Ei", sanoi Sikku, joka tunsi isäntänsä äänen, "viekäämme ennen heidän saaliinsa ja pelastakaamme itsemme turvallisuuteen!"
"He ovat polttaneet minun taloni ja ryöstäneet kaiken omaisuuteni!" huokasi isäntä.
"He ovat irroittaneet minun siteeni ja antaneet minulle ruokaa!" sanoi Sikku, joka oli äkkiä paisunut koko mieheksi.
Useimmat tuumailivat samoin kuin Sikku. Muutamat ratsastivat tiehensä kasakkain hevosilla, toiset ajoivat karjan piiloon metsiin, jokainen otti mukaansa vihollisen saaliista, minkä jaksoi viedä, ja Sikku otti osansa.