Eräänä sunnuntaina kuukauden lopulla, kun kirkkoväärti teki tiliä, mitä oli saanut kokoon, rypisti kirkkoherra kulmiaan ja sanoi tavattoman ankaralla äänellä: "Kuulkaas, hyvä kirkkoväärti, kyllä minulla on syytä uskoa teitä rehelliseksi kunnon mieheksi, mutta täytyypä minun nyt sanoa, että tämä vaivaisukon asia tuntuu minusta hyvin kummalliselta. Minä olen omin silmin nähnyt, miten ihmiset pyhinä joukottain tungeskelevat vaivaisukon ympärillä, kuka vain ensiksi ehtisi pistää siihen roponsa, ja kuitenkin, kun tiliä teette, sanotte koko kuukaudessa saaneenne ainoastaan muutamia killinkejä. Miten se on selitettävä, hyvä kirkkoväärti? Lukko ja luukku ovat eheät, sanotte te, ja kuitenkin näyttää siellä käyneen varkaita."
Kyllä sen voi arvata, että kirkkoväärti tuosta puheesta joutui hämilleen. Hän ymmärsi kirkkoherran olevan ihan oikeassa, mutta käsitti samalla, että häntä itseään saatettiin epäillä varkaudesta, koska vaivaisukon avain oli hänellä. Sentähden hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ehdottaa, että vaivaisukko otettaisiin irti, tutkittaisiin hyvin tarkkaan, pantaisiin siihen uusi lukko ja vahvistettaisiin se kokonaan rautavanteilla kovemmin kuin elinkautinen vanki. Sen ehdotuksen hyväksyi kirkkoherrakin ja heti maanantai-aamuna päätettiin tarkastella vaivaisukko.
Kirkkoväärti kotiinsa palattuaan ei voinut olla lausumatta huoliansa ja kirkkoherran epäilyksiä vaimolleen eikä myöskään jättää kertomatta, että huomeisaamuna oli vaivaisukko tutkittava. Sattuipa nyt niin erinomaisesti, että Puu-Pietari silloin juuri eräässä nurkassa kaaviskeli puuropadan pohjaa ja kuuli, mitä kirkkoväärti kertoeli vaimolleen. Heti sille veitikalle tuli paha hätä mieleen; hän ajatteli: kun ne nyt tarkkaan tutkivat vaivaisukkoa, löytävät ne viimein minun salaluukkuni, ja silloin ken hyvänsä ymmärtää, että minähän se olen ukkoa tyhjennellyt. Ei tässä ole muuta neuvoa kuin mennä heti ensi yönä kirkolle, murtaa irti vaivaisukko, kantaa se metsään ja polttaa se kenenkään tietämättä poroksi. Silloin taitavat kaikki tarkastukset olla tehtynä, ja kukapa sitte voi arvata minun murhanneen vaivaisukon?
Eikä Puu-Pietari jättänytkään ryhtymättä viekkaasen keinoonsa. Heti yön tultua läksi hän kirkolle, ottaen kanssansa kirveen ja sorkkaraudan eli sellaisen haararaudan, jolla kiskotaan irti nauloja ja rautoja.
Oli uudenvuoden aika eli siis keskitalvi ja niin pakkanen, että nurkat paukkuivat ja lumi narisi tuon vanhan petturin jalkain alla. Puu-Pietari ei tuosta sentään ollut millänsäkään, vaan astui astumistaan. Se häntä vain huoletti, että silloin juuri oli täyskuun aika; mutta hän kuitenkin lohdutteli mieltään sillä, että kukapa nyt näin pakkasella ja yön aikaan on liikkeellä; sitä paitsi sattuikin kuu juuri peittymään vähäksi ajaksi mustien pilvenmöhkäleiden taa.
Kun Puu-Pietarin päästyä kirkolle ei ketään kuulunut koko niillä tienoilla, ryhtyi hän reippaasti öiseen työhönsä. Eipä ollut niinkään helppo saada irti vahvoja rautoja, joilla vaivaisukko oli kiinnitetty kirkon seinään; mutta Puu-Pietari ei ollut ensi kertaa sellaisessa työssä, ja sentähden hänelle viimein onnistuikin tuo kavala työnsä. Jo hän oli pari kymmentä kertaa puhallellut kohmettuvia käsiänsä, kun raudat toki viimeinkin irtautuivat. Silloin Puu-Pietari ilon innossa tarttui kovasti vaivaisukkoa niskaan, pudisti sitä pari kertaa ja viskasi sen suin päin menemään alas kirkon rappuja, aikoen kantaa sen sitte metsään ja haudata lumeen, kunnes saisi sopivana aikana koota sen ympärille kuivia risuja ja polttaa kaikki tyyni.
Vaivaisukon elämä tai kuolema riippui siis vain hiuskarvasta. Mutta odottamaton tapaus pelasti sen.
Puu-Pietari oli juuri hyppäämäisillään itsekin alas kirkon rappusilta panemaan toimeen petollista aiettansa, vaan kuuli kauhukseen lumen narinaa maantieltä ja astunnasta arvasi ihmisiä tulevan. Onnettomuuden lisäksi purjehti juuri kuukin pilven takaa kirkkaalle taivaalle ja valasi valkoisilla säteillään kirkon ja maantien, metsän ja koko sen lumisen seudun ylt'ympäri. Mitä oli nyt Puu-Pietarin tehtävä? Juostako tiehensä? Ei suinkaan, silloinhan hänet heti huomattaisiin. Vaiko hiiviä kirkon seinän taa ja kyyristyä sinne? Niin, se kyllä olisi käynyt päinsä, jos vaivaisukko olisi ollut paikoillaan. Mutta se raukka nyt makasi nenällänsä lumikinoksessa rappusten vieressä, ja kun oli niin kirkas kuutamo, niin oli helppo maantieltä ensi katsauksella huomata, että se oli poissa paikaltaan. Pietari ei äkkipäätä tiennyt parempaa keinoa kuin asettua itse rappusille vaivaisukon tavalliselle paikalle ja ojentaa kätensä maantietä kohti, niinkuin hän olisikin ollut vaivaisukko. Vähätpä siitä, jos ei olekaan sinistä hännystakkia, punaista liiviä ja keltaisia housuja, ajatteli Puu-Pietari; ei nyt kuitenkaan ole niin valoisa, että maantieltä niin tarkkaan voi nähdä, ja minä olen nyt pari minuuttia vaivaisukkona, kunnes nuo junkkarit rauhassa ehtivät mennä ohitse.
Siispä Puu-Pietari asettui vaivaisukon paikalle ja seisoi siinä niin suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena, kuin olisi ollut omain kättensä tekoa.
Mutta nuo tietä astuskelevat junkkarit olivat kaksi karkulaista, Korsholman linnasta paennutta vankia, ja he kulkivat näin myöhään yöllä, ett'eivät joutuisi rettelöihin nimismiehen ja vanginkuljettajan kanssa. He olivat nyt juuri matkalla kirkonkylään, tarkastelemassa liiterien ja aittojen lukkoja ja salpoja, eivätkö mistä saisi jotakin kunnollista lampaannahka-turkkia, sillä onhan se vilu ja nälkä karkulaisillakin. Kirkon kohdalla toinen heistä huomasi rappusilta Puu-Pietarin ja ihan oikein luuli häntä vaivaisukoksi, niinkuin oli tarkoituskin. "Katsos!" sanoi hän kumppanilleen, "tuossa on vaivaisukko, ja koska nyt on niin hyvä tilaisuus, saattaisimme kylläkin nipistää sen rahat, ennenkuin menemme kylään."