Kun toisenkin mielestä ehdotus oli hyvä, läksivät heti molemmat karkulaiset maantieltä astumaan kirkonrappusia kohti. Puu-Pietari kauhistui ja hämmästyi, kun äkkiarvaamatta huomasi luoksensa tulevan ihmisiä. Hän luuli jo, että hänen kujeensa oli tullut ilmi ja että nyt tultiin häntä vangitsemaan; mutta niin pahasti hän tuosta peljästyi, että kun yritti lähteä juoksemaan pakoon, jalat eivät tehneetkään tehtäväänsä; niin hän pysyi seisomassa kuin ennenkin suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena. Karkulaiset puolestaan eivät aavistaneet mitään petosta, vaan kävivät rappusille levähtämään ja neuvottelemaan, millä tavalla he paraiten saisivat käsiinsä vaivaisukon rahat.
"Tuossa hän seisoo, se ahne konna, eikä yhtään häpeä varastaa vuodet päästänsä kunnon ihmisten rahoja!" sanoi toinen, tarkoittaen vaivaisukon kerjäämistä; mutta Puu-Pietari luuli itseään tarkoitettavan sekä vapisi koko mies pelosta ja vilusta.
"Niin, mutta nyt hänestä tuleekin loppu", sanoi toinen karkulainen.
"Emmeköhän ensiksi hakkaa häneltä päätä poikki?"
"Minun mielestäni", vastasi kumppani, "hakkaamme ensin poikki jalat ja sitte koko ukon pikku palasiksi." (Puu-Pietari otti kaikki itsellensä.)
"Taitaa riittää", virkkoi toinen, "kun ensin hakkaamme auki vatsan ja sitte poltamme hänet." (Kun Pietari oli jo tuntevinaan vatsaansa hakattavan aivan niinkuin hän oli aikonut tehdä vaivaisukolle.)
"Ottakaamme sitä konnaa kiinni kurkusta!" sanoi ensiksi puhunut karkulainen; ja samalla hän halveksivasti viskasi jäiset rukkasensa vaivaisukolle vasten silmiä. Puu-Pietari kärsi tyynesti senkin häväistyksen. Mutta silloin toinen rosvo tarttui puu-ukkoon käsin ja toinen jo nosti kirveen lyödäkseen oikein tarmon takaa. Sitä ei Puu-Pietari enää sietänyt, vaan alkoi käsin ja jaloin vastustaa sekä huutaa kohti kurkkuaan, niin että koko seutu laajalti kajahteli. Sepä oli karkulaisille aivan odottamatonta. Ennen he olisivat uskoneet kirkon viirikukon laulavan kuin vaivaisukon potkivan ja huutaa parkuvan. Eivät he muuta voineet luulla kuin että vaivaisukko oli hirveästi loitsittu ottamaan heitä kiinni juuri keskellä ilkityötä. Siitä nyt he vuorostaan huutamaan apua ja pakenemaan minkä kerkisivät; mutta sepä onnistuikin niin huonosti, että koko joukko vieri yhdessä myhkyrässä alas pitkin rappusia, ja siinä kaikki kolme konnaa pyöhkyröivät nyt lumessa, potkien ja sysien toinen toistaan sekä huutaen minkä jaksoivat. Puu-Pietari luuli itseään otettavan kiinni juuri pahanteosta ja karkulaiset puolestaan luulivat joutuneensa hirveän velhon kynsiin.
Niin, sellaiset ajatukset ne nousevat mieleen, kun on paha omatunto.
Nytpä satuttikin onni niin merkillisesti, että sen pitäjän nimismies oli juuri sinä iltana saanut kuulla, että nuo karkulaiset ehkä kuljeksivat niillä seuduin, ja kun hän oli uuttera mies toimissaan, oli hän kenenkään tietämättä lähtenyt vaaniskelemaan pitkin yötä, oikein kyllä arvaten, että konnat siihen aikaan ovat kulkemassa. Sopipa nyt oikein hyvin, että hän parin vahvan miehen kanssa oli juuri tulossa kirkolle, kun kuuli tuon merkillisen huudon, joka niin omituisesti häiritsi talviyön hiljaisuutta. Hän heti rientämään huutoa kohti, sillä eihän hän muuta voinut uskoa kuin että karkulaiset ahdistivat jotakin rauhallista kylän asujanta. Mutta hyvinpä hän kummastui, kun sen sijaan näki kolmen konnan äkäisimmästi vetävän tukkanuottaa ja peuhaavan siinä lumessa, johon olivat rappusilta vierineet. Hetipä hän teki lopun heidän tappelustaan. Karkulaiset hän tunsi sekä sitoi ja köytti heidät niin lujaan, ett'ei minkään vaivaisukon enää tarvinnut peljätä heidän tervehdystänsä. Puu-Pietaria hän ensin luuli rehelliseksi mieheksi, joka oli vain joutunut vorojen käsiin. Mutta loisparka yhä vielä luuli kujeensa tulleen ilmi ja alkoi niin surkeasti rukoilla armoa ja säälimistä, että nimismies aavisti jotakin kepposta ja arveli: "vai niin, ukko parka, oletko sinäkin yhdessä juonessa!" Ja kun nimismies rupesi ankarin sanoin kyselemään, mitä Puu-Pietari niin myöhään yöllä teki kirkolla, tunnusti ukkovanhus, minkä ruman kujeen hän oli tehnyt vaivaisukolle, ja lupasi rangaistuksesta päästäkseen koko aarteensa vaivaisille korvaukseksi.
Ja tähän se loppuu Puu-Pietarin historia. Mutta vaivaisukko kannettiin jo samana yönä kirkkoväärtin asuntoon, tutkittiin tarkkaan ja korjaeltiin niin lujaksi ett'ei sen päivän perästä enää kukaan päässyt kirkkoväärtin avaimetta ottamaan pois sen rikkauksia, sekä asetettiin entiselle paikalleen. Minä en tiedä, mitä hänestä sitte on tullut, mutta jos hän vielä on pitäjän kunniaksi jäljellä, niin voi jokainen, joka matkustaa Lohtajan kirkon ohitse, nähdä hänet seisomassa vanhalla paikallaan kirkon oven vieressä. Arvattavasti se nyt jo näyttää hyvin vanhalta, ja rappeutuneelta, ja vanha nenä on ehkä kokonaan pois pudonnut, ell'ei sitä liene lähetetty Helsingin klinikkaan, jossa lääkärit tekevät uusia neniä aivan kuin savenvalajat uusia savikukkoja. Eihän meidän päivinämme enää mikään ole mahdotonta.