Velholla oli pieni komero teltassa, kolme kyynärää pitkä ja kaksi leveä. Siihen hän sulki Kultakutrin ja antoi hänelle ruoaksi puoli poronjuustoa päivässä ja kauhallisen sulattua lumivettä. Öitä ja päiviä kului pimeässä, sillä Lapissa tuli nopeasti talvi ja revontulet kajastivat eräästä seinän raosta sisään.
Viaton pikku Kultakutri raukka, hän oli kerran salamoinut, ja mitäpä hän muutakaan olisi osannut? Mutta ukkosilmalla ei ole pitkältä salaman ja sateen väliä eikä nytkään ollut pitkää aikaa kyyneliin. Kultakutri itki, hän itki, niinkuin ainoastaan kahdentoista vuoden ijässä voidaan itkeä, kun on oltu Persian prinsessana ja asuttu ruusutarhoissa ja marmorilinnoissa ja kauneimpien neitsytten seurassa, mutta sitte äkisti jouduttu nälkäisenä ja viluisena yksikseen keskelle Lapinmaan talvea. Niin, hän itki, niinkuin nuoruuden, kauneuden ja terveyden kadottamista itketään taikka hunnikolle joutunutta elämää tai niinkuin kaste itkee Ispahanin huvitarhoissa kauniin päivän sammumista. Ja itkettyään hän nukkui. Mutta kas, silloin seisoi hänen vieressään vanha, ystävällinen ukko, jota suomalaiset sanovat Nukku Matiksi, ruotsalaiset John Blundiksi ja norjalaiset Ole Luköjeksi, persialaiset en tiedä miksi, ja hän otti hänet syliinsä, vei hänet Höyhensaarien kauneihin luoliin sekä laski hänet siellä tuoksuvalle ruusuvuoteelle. Kaikki oli siellä niin rauhallista ja hyvää. Lempeä kuutamo valasi taatelipalmuja ja myrttimetsiä, aivan kuin Persiassa kauneimpana kevätaikana; pienet ilmavirrat tanssiskelivat hänen luoksensa silkkikengissä pitkin silkkimattoja ja saattoivat hänet takaisin omaan kotiinsa, isänsä, vanhan Shah Nadirin, sekä kaikkien suloisten neitsytten luo, kaikkiin aina lapsuuden ajoista asti rakkaihin paikkoihin; niin kului pitkä talviyö. Ja niin kului viikkoja ja kuukausia, yö toisensa jälkeen unien valtakunnassa, sillä eihän Lapissa ollutkaan muuta kuin yötä; Kultakutri oli kärsivällinen eikä enää itkenyt; unet olivat sanoneet hänelle: malta, malta, kyllä pelastajasi tulee!
Kukapa hänet vapauttaisi? Kukapa tänne löytäisi tien, kun ei mitään tietä ollutkaan täällä Pohjolan paksussa lumessa? Niin, lappalaisakka kyllä ajatteli pelastaa Kultakutria, mutta ei ukoltansa uskaltanut. Ja Pimpepanturi aikoi myöskin pelastaa häntä, mutta oli siksi liian laiska.
Niin kului koko talvi, aurinko alkoi paistaa, lumi suli, hyttyset tanssivat. Silloin ajatteli Hirmu: "no, nyt hän jo on kesynyt." Ja hän meni Kultakutrin luo ja kysyi, tahtoiko hän jo lähteä takaisin Persiaan. Hänenhän ei muka tarvinnut muuta kuin ottaa puolisoksensa sankarillinen kunnon ritari Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu, niin heti ovat porot valmiiksi valjastettuna ajaa etelää kohti.
Kultakutri ei enää salamoinut; hän ajatteli vain nuorta Abderrahman-prinssiä, joka kerran oli hänen tähtensä vuodattanut vertansa Ispahanin hietikolle. Nyt hän peitti silmänsä eikä vastannut mitään.
Silloin Hirmu hyvin vihastui. Siellä oli korkea tunturi ja siinä syvä luola. Velho sulki Kultakutrin luolaan ja sanoi hänelle. "Kohta kypsyvät muuramet lakoiksi. Lue silloin tarkkaan päivät, milloin et vastaa. Ensi päivänä saat kolmekymmentä kastepisaraa juomaksi, seuraavana 29 lakkaa ja 29 kastepisaraa, ja sitte joka päivä yhtä marjaa ja yhtä kastepisaraa vähemmän. Viimeisenä päivänä sitte kysyn, mitä olet päättänyt."
Kultakutri istui luolassa kolmekymmentä päivää, ja silloin oli Lapinmaa valoisa yöt päivät, vaan luolassa oli pimeä. Marjat ja kastepisarat vähenivät päivä päivältä, mutta Kultakutrin kasvot eivät kalvenneet, hänen kärsivällisyytensä oli yhtä suuri kuin ennenkin. Sillä mitä hän ei saanut päivällä, sen Nukku Matti runsaasti korvasi yöllä. Unet nostivat näkymättömällä voimallaan pois luolan katon, hän sai katsella hehkuvaa keskiyön aurinkoa, sai kuulla kosken kohinaa veden pudottautuessa alas tunturin jyrkkää rinnettä, ja luolaan vihmoi hienoa hunajasadetta, joka oli nälkäiselle suloisempaa kuin ruoka ja juoma. Kultakutri muisteli Abderrahman-prinssiä ja lauleli itämaisia lauluja ja huviksensa kuuli vastaukseksi satakertaisen kaiun tunturin seinistä.
Kolmantenakymmenentenä päivänä toi Hirmu hänelle viimeisen marjan ja viimeisen kastepisaran Lapinmaan vaivaiskoivun lehdellä. "No", kysyi hän, "mitäs nyt olet päättänyt?"
Kultakutri peitti taaskin kauniit kasvonsa eikä vastannut mitään.
"Saat vielä yhden päivän ajatusaikaa", sanoi velho, "ja minä annan sinulle siksi aikaa paljon seurakumppaneja."