"Voi sinua, rakkain pikku Kultakutri, täytyykö sinun nyt kuolla tänä yönä, enkä minä löydä sitä kanervankortta, jossa sinä kuihdut!" vaikeroi prinssi ja heittäytyi pitkäksensä kanervikkoon, jonka ääriä ei voinut erottaa avaralla kankaalla; siinä lukemattomat vaaleanpunaiset kukat odottivat kuolemaa, ollen toinen aivan toisensa näköinen.
"Malttakaas!" sanoi lappalaisakka. "Nyt johtuu mieleeni ne sanat, joilla Kultakutri muutettiin. Minua se lapsi säälitti, sentähden minä hiivin kiven taa katsomaan, mitä mieheni hänelle teki. Silloin kuulin hänen sanovan:
"'Adama donai marrabataësan!'"
"Mitäpä niistä apua", huokasi prinssi, "kun emme tiedä sanoja millä purkaa lumousta."
Pimpepanturin mielestä päivällinen viipyi liian kauan ja hän läksi teltasta ulos etsimään äitiänsä. Kuultuaan prinssin valittavan raapasi hän pari kertaa miettivästi korvallistansa ja sanoi: "No, isä aina käänsi sanat takaperin, kun tahtoi peruuttaa lumousta."
"Niin, niin hän tosiaankin teki", vakuutti lappalaisakkakin.
Prinssi Abderrahman sai hiukkasen toivoa, kiipesi kalliolle ja huusi niin kovasti, kuin suinkin jaksoi, aavaa kangasta kohti: Marrabataësan donai Adama!
Huuto kajahti turhaan, ei ainoakaan kukka liikahtanut; aurinko vaipui nopeasti taivaan rantaa kohti, tuuli laimeni.
Prinssi pelkäsi ei osaavansa oikein taivuttaa tuota tuntematonta luonnon kieltä ja kertoili sentähden lakkaamatta niitä sanoja aina eri järjestyksessä ja eri muodoissa. Kaikki turhaan. Ainoastaan kerran näytti hänestä eräs kanerva etäisellä kunnaalla nousevan kuuntelemaan, mutta pian sekin vaipui takaisin äärettömään, yksitoikkoiseen ja ikävään kanervikkoon.
"Aurinko laskeutuu jo", sanoi lappalaisakka. "Jos ette pian keksi oikeaa sanaa, tulee halla, eikä sitte enää mikään auta."