Merkillistä! ajatteli prinssi. Mutta hän kuitenkin totteli neuvoa, ratsasti lakkaamatta pohjoista kohti, kunnes metsä ja tie loppuivat eikä enää ollut muita ihmisasuntoja kuin irrallisia kotatelttoja. Oli elokuun viime päivä. Vielä paistoi aurinko, vielä viheriöitsivät kedot, mutta taivas kajasti vehreältä ja viileä pohjatuuli puhalsi, ja sen tyynnyttyä oli tuleva halla.
Prinssi oli jo monta päivää ratsastanut näkemättä ainoatakaan ihmisasuntoa. Nyt hän korkean tunturin juuressa näki poronnahkaisen kodan. Hän ratsasti lähemmä vielä kerran vaikka ehkä turhaan tekemään samat kysymykset, kuin jo niin monesti ennen oli tehnyt. Silloin hän sanomattomasti kummastuen luki tunturin seinästä kauas näkyvän kirjoituksen: Kultakutri. Hirmu oli näet hakannut sen sanan tunturiluolan suulle, jossa prinsessa oli ollut, merkiksi, että löytäisi sen paikan, jos välillä muuttaisi kotansa muuannekin.
Nyt prinssi sivalsi vasemmalla kädellään sapelinsa ja läksi tunkeutumaan telttaan, vaan Hirmu astui ulos hänelle vastaan, ollen aikeessa kanervakankaalle päin.
"Anna minulle prinsessa Kultakutri taikka minä lähetän sinut
Ahrimanin valtakuntaan!" sanoi prinssi jyrkästi.
Velho oli viekas ja monesti hän jo ennen oli tempuillaan pelastunut pulasta; mutta nytpä hän ei sattunutkaan olemaan kyllin kekseliäs näin äkillisessä pälkähässä. Hän muuttautui silmänräpäyksessä tunturiketuksi ja pakeni samaa vauhtia tunturia kohti. Siten hän kyllä luuli olevansa turvassa prinssin sapelilta; mutta koira, joka seurasi herraansa, olikin häneltä jäänyt huomaamatta. Vallediveau, huomattuaan ketun, läksi heti sitä ajamaan takaa. Kettu pujottelihe kaikkien rotkojen läpi ja hyppi kuilujen yli, mutta Vallediveau oli vielä nopeampi, sai ketun kiinni tunturin korkeimmalla huipulla, repi sen ja söi sydämmen. Siihen se Hirmu kuoli, sillä hänen sydämmensä oli siirtynyt kettuun, niinkuin ennen tiikeriin, ja kun sydän joutui koiran suuhun, tuli koko velhosta loppu.
Kun koira palasi verissä kuonoin, ymmärsi hänen herransa, että nyt varmaankin oli heidän molempain vihollinen kuollut. Mutta missä oli Kultakutri?
Prinssi astui telttaan.
Lappalaisakka Pimpedora keitti poronlihaa ja poika Pimpepanturi makasi pehmeillä sammalilla, tehdäkseen edes jotakin hyödyllistä päivällistä odottaessaan.
"No, mummo", sanoi prinssi, "teidän miehenne on kuollut, antakaa minulle Kultakutri, niin teille ei tapahdu mitään pahaa!"
"Ah, todellako, onko hän kuollut?" sanoi mummo, näyttämättä kovinkaan tuosta surustuvan. "Niin, mikäpä niistä muu voi tullakaan lopuksi hänen pahoista kujeistaan. Mutta Kultakutria pitää teidän etsiä kankaan kanervikosta. Mieheni muutti hänet kanervakukaksi, aivan sellaiseksi, kuin ne tuhannet muutkin ovat; ja tänä yönä tulee halla, silloin on hänellä kuolema edessä."