Kultakutri astui ulos kirkkaasen päiväpaisteesen niin hentona ja kevyenä kuin keijukainen kuutamossa. Kun hän työnsi huntunsa syrjään, nähdäkseen päivää, paistoi aurinko niin lämpimästi hänen säteileviin silmiinsä, kuin sama aurinko paistaa keväällä Ginnistanin sinivuorilla.
Hirmu sanoi: "Minä kyllä voisin viedä sinut jättiIäisten kuninkaalle Bom-Balille Turaniin, hän antaisi kyllä kuusi aasin kantamusta kultaa, jos vain saisi sinut yhdeksikään päiväksi. Mutta kuule nyt, mitä minä olen päättänyt! Sinä muutut kanervakukaksi Lapinmaan kankaalle ja saat elää niin kauan kuin kanervakukka elää. Katso nyt aurinkoa; se on nyt alhaalla taivaalla. Kahden viikon ja yhden päivän kuluttua tulee ensimäinen pohjoisnavan halla, ja silloin kanervakukat kuolevat. Edellisenä päivänä minä sinulta vielä viimeisen kerran kysyn."
Hirmu vaikeni ikäänkuin odottaen jo nyt tuota toivottua vastausta, mutta kun Kultakutri nytkin vaiti ollen peitti kasvonsa, huusi velho kiukusta vapisevalla äänellä:
"Adama donai marrabataësan!" Se merkitsee ihmisten kielellä: ihminen, vaivu kukan muotoon! Hirmu oli oppinut ne sanat eräänä syysiltana, kun sunna-tuuli tuli Afrikan aavikolta ja levähti Lapin tuntureilla. Tuuli osaa kaikkia kieliä, kun kaikki sanat puhutaan tuuleen.
Noista hirmuisista sanoista tuntui Kultakutrin mielestä kaikki kankaan kukat kasvavan puiksi häntä varjostamaan, mutta hän itsepä juuri vaipuikin maahan. Seuravana silmänräpäyksenä ei enää mikään vieras silmä voinut erottaa häntä niistä muista tuhansista vaaleanpunaisista kanervakukista, jotka elivät ja kuolivat Lapin saloilla.
"Siis kahden viikon kuluttua tästä päivästä!" mutisi itsekseen Hirmu ja palasi lappalaiskotaan.
Täll'aikaa kuljeskeli prinssi Abderrahman ympäri maailmaa, sapeli riippumassa sivulla ja sauva vasemmassa kädessä. Hän oli turhaan etsinyt joka vuoren Aasiassa, joka aavikon Afrikassa ja joka kedon, kylän ja kaupungin koko Etelä- ja Keski-Europassa. Mutta mitäpä hän saattoikaan toivoa löytävänsä Europasta? Eihän siellä ollut muita tiikerejä kuin eläinten kesyttäjäin häkeissä, joita näyteltiin rahasta katsomishaluisille kaupunkilaisille, mutta ei niissäkään ollut yhtään Ahrimania. Suruisena ratsasti prinssi takaisin Persiaan, ja uskollinen koira Vallediveau seurasi häntä. Sattuipa koira kerran saamaan ruohokosta heinäsorsan ja kantoi sen elävänä herransa luo. Kun Abderrahman yritti sitä tappamaan, kaakotti sorsa: "Jätä minut henkiin, niin minä sanon jotakin!"
"No, minä säästän sinut, kummallinen lintu", sanoi prinssi kummastellen, "mitä sinulla sitte on sanomista?"
"Ratsasta Lappiin!" kaakotti sorsa ja katosi samassa ruohokkoon.
Lappiinko? Ei prinssi ollut koskaan kuullut sen nimistä valtakuntaa mainittavan. Hän kyseli Lapinmaan kuningasta ja hänelle vastattiin: "Katsasta pohjoista kohti, yhä vain sinne päin, äläkä ennen pysähdy kuin tie loppuu, metsä loppuu ja sellaiset asunnot loppuvat, joissa on muurattu uuni!"