Matti. En minäkään. Mutta sen tiedän, että päällämme tuolla ylhäällä on Jumalan taivas… Oletko hyvin märkä?
Maija. Vähän vain. Mutta en minä enää jaksa astua. Levätkäämme tässä. Ah, jospa olisi kuutamo!
Matti. Kuules, kuu kirkas, oletko aivan unhottanut köyhät lapsesi?
(Sade on lakannut, kuu paistaa jälleen kirkkaasti. Mutta hänen kilvessään näkyy nyt riippumassa ukko ja akka Maunu karjoineen ja tervapyttyineen).
[Salaa sanoen tapahtuu se näin: leikataan edeltäkäsin ukko ja akka mustasta paperista ja kiinnitetään ne kuun kilpeen.]
Maija. Kiitoksia, kirkas kuu, sepä oli hyvin tehty! Nyt minä taas tunnen paikan. Tässähän me olemme puutarhan luona, jossa oli niin kauniita omenia.
Matti. Juuri niin! Mutta katsoppas, Maija! Mitä kummia tuolla kuussa riippuu?
Maija. On aivan kuin ukko ja akka ja pitkä harja…
Matti. Onpa tosiaankin. Ne ovat ukko ja akka, jotka olivat äsken täällä. Miten ihmeen tavalla he ovat joutuneet kuuhun?
Kuu. He tahtoivat tervata minut, saadakseen varastaa rauhassa; sentähden minä otin heidät.